Projekti

Liikaa töitä = ei aikaa eikä energiaa mihinkään.

Hyvästit rakkaalle hepalle = tyhjyys ja pako todellisuudesta = liikaa fantasiahömppää telkkarista.

Syysflunssa + kaikki edellämainitut = treenimotivaation katoaminen = treenitauko = p*ska fiilis.

Siinä tiivistelmä.

Tavoitteet ja unelmat edelleen hukassa. Treeni kuitenkin kulkee taas. Ja mulla on pt. Siitä ehkä myöhemmin lisää.

Liikaa

Parin viime viikon aikana olen kokenut vähän tai enemmänkin takapakkia tunnepuolella. Kohtasin pari "menneisyyden kummitustani", toisen läheltä ja toisen pidemmän ajan takaa. Toista jännitin viikon ja panostin täysillä, että pysyisin järjissäni, toisen tapasin yllättäen ja valmistautumattomana. Kummastakin selvisin hyvin itse tilanteessa, mutta kumpikin jatkaa kummitteluaan mielessäni edelleen, vaikka en haluaisi niitä käsitellä.

Tunteet ovat ärsyttävän hallitsemattomia. Voin piilottaa ne ja hallita käytökseni, mutta tunteet ovat silti olemassa pinnan alla, muurin sisäpuolella. On harhaa kuvitella, että jos en näytä niitä kenellekään, kukaan ei voi satuttaa minua. Näkyvästi ei voikaan mutta suojakuoren alla olen silti rikki. Haluan näyttää siltä, että pärjään ja jaksan, vaikka oikeasti en ehkä aina jaksakaan niin hyvin.

Liikunta kyllä auttaa. Se pitää elämän järjestyksessä ja tuo hyvää mieltä, kun huomaan kehittyväni monessa fyysisessä ominaisuudessa. Hyvä kunto tuo hyvää mieltä ja itsevarmuutta. Mutta silti huomaan ajattelevani, ettei se riitä. En tiedä, mitä voisin olla enemmän, että kelpaisin. Edelleen tunnen tietynlaisen vähättelyn ihmisten puheissa. "Marika on kuitenkin myöhässä", "Oho, Marika on ajoissa paikalla", "Niin, sä voit tehdä noin, mut mä en koskaan..." jne. En välitä muitten puheista tai sanoista yleensä. Koska en suutu, ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että minusta voi kaikkien kuullen laukoa "totuuksia". Mietin usein, että kukaan ei tajua, miksi en ole välittänyt mistään vuosiin.

Nyt välitän. Tai jaksoin välittää koko syksyn. Nyt otin takapakkia. Kaikesta liikunnan tuomasta ilosta ja muista hyvistä hetkistä huolimatta tulen joka ilta yksin kotiin, menen joka yö yksin nukkumaan ja herään aamulla yksin. Se ei muutu.

Luin juuri Dalai Laman viisauden, että itsekeskeisyys on yksinäisyyden tunteen suurin syy. Niinpä kai. Oma vikani siis, että olen tässä tilanteessa. En anna itselleni koskaan anteeksi, itsekeskeisyyttä sekin. Se, että itsepäisesti rakastin ihmistä, jolle en kelvannut sellaisena kuin olin, vei elämästäni vuosia ja mahdollisuuden siihen, mitä halusin. Mennyttä ei voi muuttaa eikä aikaa saa takaisin. Viha on mukanani aina.

Järkyttävintä on huomata, kuinka helposti toistaisin saman kaavan, jos siihen tulisi tilaisuus. Ymmärsin sen vasta äskettäin. Tarkoittaako se sitä, ettei minulla ole itsekunnioitusta yhtään? Vai etten vaan välitä enää?

Eilen oli huonojen fiilisten päivä. Kunnes menin lopulta salille ja pistin kroppani töihin. Kyykyissä pääsin taas 5kg lähemmäs tavoitettani. Se piristi. Loppuillan oloni oli ihan hyvä. Kummallista, kuinka suuri vaikutus fyysisellä ponnistelulla on mieleen. Kunpa aina pystyisin muistamaan sen. Silti yksinäisyys ja suru ovat olemassa. Liikunta voi pitää ne piilossa. Iloisella ihmisellä on paremmat mahdollisuudet muuttaa elämäänsä, joten haluan lakaista kielteiset ja synkät mietteeni maton alle piiloon, kunnes olen tarpeeksi vahva luopumaan niistä.

Sopivaa?

Miksi aina tuntuu siltä, että minun iloni ja tyytyväisyyteni on joltakulta pois? Laitoin parhaan edellisen postauksen kuvista Facebookiin. Moni tykkäsi ja kommentoikin. Mutta kun en ole "oikea" urheilija, niin ei ole mahdollista, että treenaisin oikein tai edes tietäisin, mitä teen. Enkä varsinkaan saisi näyttää itseäni tai idoleitani, pitäisi olla vain nöyrä ja vaatimaton. Ja annas, jos sanon ääneen, että jotain paikkaa kolottaa, niin totta kai se johtuu siitä, että olen tehnyt ihan väärin, en mitenkään voi tehdä oikealla tekniikalla, jos nostan isompia painoja jo nyt. Että kyllä kohta varmasti loukkaan itseni, kun olen niin nopeasti edennyt. Aloittelijahan minä olen.

Vai olenko sittenkään. Olen 36. Aloitin salilla käymisen vuonna 1997. Olen noudattanut erilaisia ohjelmia, käynyt vuosia säännöllisesti salilla, rullaluistelemassa, lenkeillä, uimassa, hiihtämässä. Mutta koska en ole urheilijan näköinen, en varmaan tiedä treenaamisesta mitään. Ainakin liikkeet teen varmasti väärin. Enkä mitenkään voi osata uida/hiihtää/juosta, koska en ole käynyt mitään kursseja niistä lajeista. Eihän nyt kukaan opi lukemalla tai matkimalla mitään.

Mutta suurin vikani on siinä, että en ole ilmeisesti oikeasti innoissani tästä. Tai jos olenkin, se menee kyllä kohta ohi, koska en vaan oikeasti tee mitään kunnolla koskaan. Treenaan siis ihan vääristä syistäkin. Mielenkiintoisin juttu oman elämäni parantamisessa onkin se havainto, että treenaan tietenkin vain siksi, että se ärsyttäisi muita ihmisiä, pilaisi heidän päivänsä. Motivaation lähde nyt ainakin on väärä ja luultavasti en itse edes tiedä, mistä/kenestä tämä treenipakkomielle johtuu.

Mitä jos tiedänkin? Mitä sitten? Olen paljon kovempi kuin näytän. Nyt voin sanoa, että tämä ei lopu. Olen koukussa.

Kell' onni on, sen kätkeköön?

Sorry, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Pitkästä aikaa olen tyytyväinen.

Ei ole sopivaa postailla vähäpukeisia kuvia itsestään tässä elämänvaiheessa. Eikö? Sori. Minähän teen, mitä haluan, oon elänyt jo niin kauan.

Jatka samaan tapaan

Puoli vuotta on nyt kulunut siitä, kun aloitin kuntosalilla käymisen. Viisi kuukautta aktiivista treeniä. Puolen vuoden kunniaksi nappasin uudet kuvat edellisten rinnalle, ja nyt näen selvää kehitystä itsekin. Näen näissä myös paljon muuta kuin pelkän kropan kehityksen - varsinkin tässä ensimmäisessä kuvasarjassa. Olen ylpeä itsestäni ja se näkyy. Niin pitääkin.

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

Fiilikset ku viilikset

Vatsalihakset. Abs. Minulla.

I'm back and my back is back

En ole halunnut kirjoittaa ikävistä asioista, kuten vanhemisesta ja sellaisesta. Oikeasti syy on myös siinä, että heti toinen treenikerta tammikuussa vetäisi selkäni pahaan kramppiin. Se oli ihan oma mokani. Oli tarkoitus mennä uimaan ja ennen sitä tekemään kyykyt uimahallin salille. Näin teinkin, mutta hölmönä tein kyykyt ja kevyet venyttelyt, ja sen jälkeen tunsin, että selässä on jumi, alaselän pitkissä lihaksissa. Itse asiassa se oli tuntunut jo useita päiviä, kun joululomalla tuli istuttua niin paljon enkä sen lisäksi tehnyt mitään selkää varsinaisesti liikuttavaa, kävin vain salilla, jossa tietenkin selkään kohdistui lisää staattista jännitystä. Varoitusmerkkejä olisi siis pitänyt osata lukea.

Mutta olin vähän huonosti nukkunut enkä kuunnellut kroppaani kunnolla. Tein yhden sarjan maastavetoja lopuksi, en laittanut edes paljon painoa tankoon eikä se liike itsessään tuntunut pahalta, mutta kun olin laskenut tangon stopparien päälle, tunsin, että nyt selkä ei tykkää tästä. Mitä olisi pitänyt tehdä? Ei ainakaan laskeutua patjalle sitä venyttelemään. Aivan hirveä kipu iski heti, kun olin saanut selän patjaan. Venytys vain pahensi sitä. Luulin, etten pääse edes ylös siitä patjalta. Sellaista tuskaa ei edes huvita muistella. Piti soittaa apujoukkoja tuomaan särkylääkettä ja viemään hetkeksi kotiin toipumaan. Totesin itselleni, että niin se taitaa sittenkin mennä, että itku pitkästä ilosta. Kipu oli nimittäin niin kova, että itku tuli siinä vaiheessa, kun vihdoin sain ne särkylääkkeet käteeni ja pääsin lepäämään. Enkä todellakaan itke ihan vähästä. Autokin jäi sinne. Haettiin sitten muutaman tunnin kuluttua se pois, kun lääkkeet tehosivat. Tällä kertaa sentään tiesin ottaa heti tarpeeksi monta nappia, niin se pahin kipu taittui parissa tunnissa. Kun pääsin kotiin, otin vielä yöksi kovemmat lääkkeet ja aamulla vielä yhden ennen töihin lähtöä. Töissä selkä alkoi jo tuntua paremmalta, kun kävelin.

Kiva, että kramppi iski juuri synttäreitäni edeltävänä päivänä. Synttärit oli tosiaan. Kivaa oli, sain monia kavereita mukaan ihan ex tempore. En ole moneen vuoteen juhlinut synttäreitäni millään tavalla. Nyt tuntui siltä, että halusin pyytää kaverit iltaa istumaan ravintolaan. Oli todella hauskaa, vaikka olimme yhtä lukuunottamatta kaikki omalla autolla liikkeellä. Vetosin aamulla ottamaani särkylääkkeeseen ja siihen, että voisin joutua ottamaan sitä lisää vielä illalla, etten voi juoda. Ehkä ei olisi tarvinnut, mutta halusin varmistaa, että auto ei jää keskustaan. Hyvin toimi.

Synttäripäivän jälkeen iski käsittämätön masennuksen syöksykierre, kun en voinut mennä salille. Olisin varmaan mennyt, mutta yksi ystävä käski niin painokkaasti pysyä pois sieltä, että uskoin. Käsittämätöntä, kuuntelin jonkun neuvoa... En kyllä ihan täysin, nimittäin nostelin kotona käsipainoja telkkaria katsellessa. Tein pitkiä sarjoja, koska oli vain 5kg puntit käytössä, mutta se oli varmaan vain hyvä niin. Samalla luin toisten salipäivityksiä ja sitä, että salilla oli uudenvuodenlupausten takia aika täyttä. Yhtäkkiä huomasin olevani myös lähempänä neljääkymmentä kuin kolmekymmentä ja selkäkin vähän vielä kipuili. Vettä satoi ja oli pimeää. Plaah. En halunnut nähdä ketään missään. Pysyin kaksi vuorokautta kämpässäni. Salille menin vasta monen päivän päästä ja sen jälkeen mieleni alkoi kohentua. Tajusin, että hyvä tuuleni on eniten kiinni siitä, että väsytän kroppani salilla, näen tuloksia ja muita treenaajia. Jos en liiku, mieleni on synkkä. On siis joka päivä tehtävä jotain. Yksikin täyslepopäivä vetää kohti sitä, mistä olen halunnut päästä irti. On eri asia olla salilla treenaamassa kuin yksin omassa olohuoneen hämärässä. Kaipaan nimenomaan sitä salitunnelmaa, kilinää ja kolinaa ja kanssatreenaajien ähinää, taustamusiikkia. Viihdyn siellä. Muu maailma ja ongelmat ovat kaukana, tärkeintä on keskittyä siihen liikkeeseen, mitä tekee. Mieli lepää, kun lihas työskentelee.

Nyt olen taas käynyt normaalisti treenaamassa. Tänään oli huikean hyvä treeni itse asiassa. Tein normaalit vatsat ja selkäpenkin ja sen jälkeen venyttelin. Lisäksi tein vähän "akrobatiavatsoja" eli nostin selällään maatessa koko kropan suoraksi ilmaan. Viimeksi pystyin siihen parikymppisenä, joten pidän sitä kovana suorituksena, vaikka en montaa kertaa jaksanutkaan putkeen. Sen jälkeen tein yläselän lihaksilla perusteellisesti töitä. Väsytin myös ojentajat taljassa ihan loppuun. Kulmasoudussa otin jo viimeiseen sarjaan 20kg puntit, siis yli tuplat siitä, millä 5kk sitten aloitin. Sain tästä mielettömät kiksit ja tein vielä loppuverryttelyksi vähän olkapäitä tangolla "kyykkysalin" puolella. Siellä oli nurkassa ihana jättisuuri jumppapallo, jolla menin vielä lopuksi tasapainoilemaan. Se olikin treenin paras osa. Narsistipuoleni tykkäsi katsella peilistä, kuinka kroppani näytti oikeasti hyvältä siinä tasapainoillessa. Varsinkin käsivarsiini olin ja olen tyytyväinen jo, vaikka ojentajapuolella onkin vielä liikaa läskiä. Tasapainoharjoitukset isolla pallolla ärsyttivät sopivasti mieltä ja koko kehoa. Tuli jopa enemmän hiki siinä kuin varsinaisessa treenissä. Hyvä loppuverkka. Taidan ottaa sen tavaksi.

Tasapainoilua. Vaikea saada kuvaa.

Taas salil vika. Jättipallo <3.

Puhtia pebaan

Oikea epäkäslihas vihoittelee jostain syystä, joten en viitsi ärsyttää sitä enempää. Huomenna menen ehkä uimaan, joten se saa vähän muuta liikuntaa vaihteeksi. Jos sen kanssa pystyy uimaan. Tai no, ainahan voin uida selkää, jos rintauinnin vedot tuntuu pahalta. "Kuivatestaamaalla" ei tunnu kipua, mutta veden vastuksen kanssa voi olla eri tunne.

Tänään oli hyvä salipäivä. Tein taas pitkät sarjat vatsaa ja selkää ilman lisäpainoja. Jokin pikkupiru olkapäälläni kuiskaili, että teepä nyt sitä takapotkua ja etureittä, mistä kaverit juuri päivittivät omia ennätyksiään. Minähän tein. Hyvä kannustin, sillä ilman kipua tein ihan samoilla ennätyslukemilla. Takapotkua en yleensä tee, joten siitä oli aika vaikea arvioida, mihin pitäisi lopettaa, jotta pääsee huomennakin liikkeelle. Etureisi on ollut minulle vähän "paha", koska se on toisinaan tuntunut polvessa ikävältä. Mutta nyt ei ollut mitään ongelmaa, joten vähitellen nostin levypinkkaa isommaksi ja menihän sekin melko kovalla painolla ihan nätisti. Pitäisi vaan rohkeammin ottaa isompaa painoa välillä. Lisäksi tein kyljet seisaaltaan ison kiekon toimiessa vastapainona ja vielä pakaroille lisäksi reiden loitontajat ja siinä samalla yhden pitkän sarjan lähentäjiäkin, vaikka se tuntuikin melko turhalta liikkeeltä. Loppuverryttelyksi heiluttelin 8kg kahvakuulaa ylös-alas, kun en ole ikinä ennen kokeillut sen kanssa treenata. Hyvin tuli hikipintaan jo 25 toistolla. Vähän venyttelyjä ja siinä se.

Tavoitteista:

• Leuanveto ilman kevitystä (-15g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-13kg).
• Maastaveto +oma massa (-23kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-10kg).
• Takapotku +oma massa (-13kg).
• Köyttä pitkin kiipeäminen.

Tuosta voisi vaikka nyt huomata sen, että painoni on ilmeisen pysyvästi nyt kilon vähemmän. Lisäsin tavoitteisiin myös nuo kaksi viimeistä kohtaa. Treeni on kivaa!

Jokapäiväinen salini

Kuudes päivä putkeen salilla! Tänään ja lauantaina oli kevyemmät päivät siinä mielessä, että pääasiassa venyttelin. Lauantaina tein vain kevyet vatsat ja selät suurella toistomäärällä (100 vatsaa vaakatasosta, 100 nostoa selkäpenkissä ilman lisäpainoa ja 100 ylätaljavetoa pikkuvastuksilla) ja syvävenyttelin rauhassa. Tänään tein kyykyt isoilla painoilla, maastavedot isoilla painoilla ja ylävatsan pallolla sekä alavatsan matolla (yht. 100 toistoa ilman lisäpainoja) sekä nostelin muutaman sarjan (10 toistoa) pelkkää 20kg tankoa leveällä otteella suorille käsille seisaaltani. Vähän kevyttä jumppaa rintalihaksille, ojentajille ja epäkkäille. Huomenna en luultavasti ehdi ollenkaan, kun on uuden vuoden aatto ja heppajuttuja päiväksi.

Mutta tavoitteista piti vähän mainita. Olen edistynyt:

• Leuanveto ilman kevitystä (-15g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-14kg).
• Maastaveto +oma massa (-24kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-10kg).

Kyllä ne sieltä lähestyy. Maastaveto saattaisi jo mennä muuten, mutta kämmenet ei kestä vielä otetta tangosta, jos kiekkoja laittaa enemmän. Menee nahka rullalle. Pitää antaa sen paksuuntua vähitellen, ettei joudu rikkinäisen ihon takia jättämään treeniä väliin.

Venyy venyy ;-)

Kyykyt tehty.

Yritys ottaa venyttelystä kuva itselaukaisimella. Ei onnistu.

Ei onnistu muutenkaan.

Treenijuttui

Päivitin pitkästä aikaa treenejä Heiaheiaan. Sain siitä idean koota tännekin vähän tavoitteita tulevalle vuodelle. Motivaatio kasvoi huimasti, kun katselin jo aiemmin mainitsemani Sophien treenikuvia 2,5 vuoden säännöllisen treenaamisen jälkeen. En ehkä ihan samaan pyri mutta vähän kuitenkin siihen suuntaan.

Tällä hetkellä painan noin 4-5 kiloa liikaa Inbody-mittauksen perusteella. Rasvaprosenttikin on vähän liian korkea. Mutta en aio keskittyä näihin, vaan tavoittelen tuloksia treenissä. Haluan nimenomaan voimaa ja ketteryyttää, toimintakykyä. On kuitenkin kiva laittaa tavoitteita numeroiksi, niin muotoilin Heianheiaankin seuraavat asiat:

• Leuanveto ilman kevitystä (-20g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-14kg).
• Maastaveto +oma massa (-29kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-12,5kg).

Leuanveto on ollut tavoitteena jo pitkään. Jos olisin vähän kevyempi, se saattaisi mennä, vaikka lihaskoordinaatio ei ole vielä kunnossa. Kokeilen lähes joka treenikerran lopuksi leuanvetoa laitteessa, jossa voi kevittää omaa massaa. Pitäisi joskus muistaa kokeilla leukoja ennen treeniä, niin tietäisi paremmin, jaksaako niitä. Nyt muistan sen vasta lopuksi, jolloin olen jo käyttänyt voimani muihin harjoituksiin.

Kyykky on minulle haastava, koska siinä pelkään sekä polveni että selkäni puolesta. Olen lisännyt painoa tosi maltillisesti. Viimeksi oli jo viimeisessä sarjassa isot kiekot tangossa. Mutta silti puuttuu vielä melkein 14 kiloa siitä, mitä painan tällä hetkellä. Tavoite nousee sitten, kun olen varma, että selkä ja polvi ovat kunnossa.

Maastavetoa olen tehnyt nyt vasta pari kertaa. Selkäpenkissä on hankala lisätä painoa eikä toistojakaan voi tehdä määrättömästi, joten maastaveto palvelee kasvavia voimia paremmin. En ole vielä uskaltanut lisätä isompia kiekkoja kuitenkaan, joten tavoite on vielä melko kaukana. Uskoisin silti, että kehitys etenee tässä nopeammin kuin kyykyissä, koska kyse on yksinkertaisesta nostosta, joka ei vaadi niin paljon koordinaatiota.

Penkkipunnerrus kiehtoo aika paljon. Itse asiassa olen enää 10 kilon päässä tavoitteesta. Penkkipunnerruksen kanssa ongelma on se, että olen usein tekemässä sitä yksin, enkä siksi uskalla tehdä maksimiyrityksiä. Voi olla, että tuo 50kg voisi jo mennäkin, jos tekisin vain lyhyitä sarjoja isommilla kiekoilla, mutta käytännössä en ole rohjennut kokeilla. Kaveria odotellessa.

Lisätavoitteeksi laitan tähän vielä pari ensi vuoden aikana haluamaani asiaa: Haluan pystyä kiipeämään köyttä pitkin ylös niin kuin muksuna. Alkuun jalkoja tukena käyttäen, myöhemmin ehkä pelkillä käsillä. Samoin haluan pystyä liikkumaan apinatyyliin käsillä vaakasuorassa olevia tikapuita pitkin, sitäkin muksuna olen tehnyt ihan noin vaan. Haluan sen toimintakyvyn takaisin. Missä näitä voisin harjoitella? Pitääkö vaan ottaa härkää sarvista ja mennä crossfit/-training-kurssille? Kiinnostaisi kyllä, mutta kehtaako tällä huonolla kunnolla vielä..?

Tässä vuosien varrella olen muuttanut mieltäni hyvästä treenitavasta vähitellen. Ennen ajattelin kaikki harjoitukset aina puhtaasti lihaskohtaisesti, virheettömällä tekniikalla ja hitailla toistoilla. Kehonrakennustyyliin, ei mitään virheliikkeitä tai heilumisia. Paheksuin ihmisiä, jotka treenasivat toisella tavalla, väärällä tai tehottomalla tekniikalla, esimerkiksi hauiskäännöissä kropan liikettä apuna käyttäen. Edelleen teen itse harjoitukset enimmäkseen kohdistetusti, mutta olen oppinut, että kropan liike ei viekään tehoa treenistä, vaan päinvastoin siirtää tehon useammille lihaksille samanaikaisesti. Mitä väliä sillä on lopulta tällaiselle peruskuntoilijalle, kuinka puhtaasti yhtä ja tiettyä lihasta harjoittaa? Eikö ole parempi, että koko kroppa saa osansa rasituksesta kuin vain tietyt valitut lihakset? Mikään ohjelma ei kuitenkaan kata jokaista lihasta. Toimintakyvyn kannalta koen paremmaksi, että osaan ottaa tehoa avuksi muistakin lihaksista. Harvoin mitään arkielämän askaretta pitää suorittaa pelkillä hauiksilla, vaan kyllä esimerkiksi noissa tallihommissa tarvitsen koko kropan lihaksistoa. Keinotekoisesta yhden lihaksen keskitetystä pumppaamisesta kokonaisvaltaiseen lihaskuntoon, tämä on ollut suuri ajattelun muutos minulle. Suvaitsevaisuus on kasvanut enkä pidä enää omaa tapaani ainoana oikeana. Toki edelleen kammottaa katsoa, jos joku viuhtoo isojen painojen kanssa täysin rikkonaisella tekniikalla suurella loukkaantumisriskillä, mutta yleensä kyse ei ole siitä. Ne eri tavalla treenaavat tyypit ovat usein vahvoja ja kovakuntoisia, ei voi siis väittää, että niiden treeni olisi tehotonta.

Muutoksia

Vasen kuva marraskuulta, oikeanpuoleinen eilen kiireessä ja vähän nolona salilla napattu. Koska oli hienot uudet treenivaatteet. On tässä jonkin verran jo muutakin nosteltu kuin oluttuoppia.

 

Edit: Nämä alemmat kuvat otin tänään iltatreenin jälkeen tyhjässä pukuhuoneessa - muuten ei kehtaa kuvata vielä. Sain melkoisen inspiraation treeniin, kun katselin Sophie Arvebrinkin kuvia Facebookissa. Mahtava mimmi! Ehkä ihan samaan tasoon en pyri, mutta kroppani tuskin kovin paljon koskaan tulee kutistumaan, joten minun kannattaa ennemmin pyrkiä saamaan lihakset näkyviin. Ruokavaliota en ole innokas muuttamaan tällä hetkellä, koska jotain muutakin yritän tässä elämässä tehdä kuin kyttäillä peiliin. Mutta välillä peiliin katsominen on vaan niin kivaa!

Ei jouluruokaähkyä

Haluan tasapuolisesti ärsyttää kaikkia kertomalla, että en syönyt liikaa ruokaa enkä suklaata joulunkaan takia, vaan oloni on hyvä, ja aion lähteä tästä nyt salille testaamaan, kuinka joulunalusalesta ostamani uudet jumppavaatteet toimivat käytännössä. Hyvältä ainakin näyttävät päällä. Ei muuta tässä kohtaa.

Missä tulokset?

Pikkujoulunotkahdusta lukuunottamatta koko syksy on painettu vähintään 3krt viikossa salilla. Olen käynyt myös muutaman kerran uimassa. Tammikuussa olisi tarkotus uida enemmän OAJ:n sponssauksella. Olo on ollut enimmäkseen hyvä ja liikkuvien punttien koko kasvanu hyvää tahtia. Niinpä olisin odottanu ennen ja jälkeen -kuviin näkyviin suurempia muutoksia. Koska salilla katselen mielelläni peilikuvaani, joka näyttää nyt niin paljon paremmalta. Ryhti ja käsivarret erityisesti. Niinpä otin melkein päivälleen 5kk myöhemmin samanlaiset kuvat kuin ennen treenien aloittamista viime heinäkuussa. Noh. Katsotaan vaikka seuraavan 5kk kuluttua uudestaan. Pitää vain uskoa siihen, että ekoissa kuvissa paksuus tulee rasvasta ja toisissa lihaksista...

  

  

Vasemmanpuoleiset 22.7.2013, oikeanpuoleiset 21.12.2013.

Motivaatio onneksi tästä vain kasvaa. Ruokavaliota en ala tarkoituksella muuttaa. Onhan se jo vähän tässä ihan näläntunteesta johtuen muuttunutkin. Syön enemmän suolaista ja proteiinipitoista ja vähemmän makeaa. Nestevajaukseen pitää ensi vuonna kiinnittää enemmän huomiota, nyt olen kärsinyt paljon lihaskramppeja ja päänsärkyä, kun olen juonut vettä liian vähän treenipäivinä. Ja muinakin päivinä.

Parempaa elämää

Morkkis ei meinaa antaa periksi. En saa itseäni liikkeelle millään. Salille siis. Enkä edes ulos. Olin niin menossa kohti kaikkea parempaa, mutta itsekontrollin pettäminen pikkujouluissa potkaisi niin kovaa vastapalloon, että vieläkin on ilmat pihalla.

Puoliväkisin kävin tällä viikolla kerran yhtenä iltana salilla, vaikka oli suunnitelmia kaikenlaisista tehokkaista aamutreeneistäkin. Käytännössä ei onnistunut. Nyt istun tässä näpyttelemässä, vaikka piti mennä jo pari tuntia sitten rautaa nostelemaan. Siirsin reenit aamuun, vaikka autokin olisi tuolla kadun varressa odottamassa. Nyt se täytyy käydä sieltä siirtämässä halliin joka tapauksessa. Eikö siinä nyt samalla voisi vielä pusertaa itsensä käymään salilla? Voisi varmaan, mutta ei huvita. Tipuin jonnekin antimotivaatio-suohon, kun kaksi päivää meni sykkeitä tasaillessa oman mokan takia. Omia mokia ei saisi tapahtua, koska minun luonteellani ei anneta mitään itselle anteeksi, jos oikeasti koen syyllisyyttä jostain. Sitä ei usein tunnu, mutta silloin kun tuntuu, koko maailma kaatuu päälle.

Olen miettinyt monelta kannalta tätä elämääni. On hyviä asioita, jotka eivät olisi mahdollisia, jos olisin elänyt siten kuin olen haaveillut elämäni sujuvan. Mutta on myös se puoli, jota en olisi koskaan kaivannut itsestäni esiin ja joka olisi pysynyt piilossa, jos olisin saanut sen perhekeskeisen unelmakuvion toteutumaan. Jos nyt kutsun sitä vaikka pimeäksi puoleksi. Se saa minut vajoamaan synkkyyteen ja pohtimaan elämän turhuutta, virheitä ja menetettyjä tilaisuuksia. Sen ollessa vallalla en nauti mistään, vaikka ulospäin näytän samalta kuin muulloinkin. Tällä hetkellä se repii minua alas hyvistä fiiliksistä, joita treenaaminen ja muu aktiivisuus tuotti. Ei kiinnosta mikään muukaan, ei treffeille lähteminen, ei ihmisten tapaaminen, ei juhliminen, ei mikään.

Päätin jo, että alkoholia en enää missään juhlissa ota. En ryhdy absolutistiksi, koska se on mielestäni tyhmää ja tuottaa vain suuren houtuksen, johon varmasti lankeaa. Siis minulle. Jollekulle se on tietysti paras vaihtoehto. Mutta juhlat ja humala eivät sovi yhteen. Olen kyllästynyt olemaan humalassa. Se on tylsää. Se tekee mielen tylsäksi. Olen parempi ihminen ilman humalaa.

Valoisampi puoleni on iloinen ja sosiaalinen ihminen, joka saa aikaan vaikka mitä. Se oli jo melkein kokonaan esillä. Nyt haluan sen takaisin. Pimeä minä saa kadota.

Self Control

Kuinka oppia uudestaan hallitsemaan ajankäyttöä, kun on hylännyt kalenterin päivittämisen ja kellon käyttämisen. Kuinka oppia uudestaan kontrolloimaan tekemisiään, kun on päästänyt irti kaikista sitoumuksista ja vastuista, joista ei ole ihan äärimmäisen pakko pitää kiinni?

Tauko on tehnyt hyvää, mutta nyt se riittää. Tarvitsen itsekontrollia, jotta elämäni voi muuttua paremmaksi. En sellaista tiukkapipoista nipottamista, mitä joskus nuorempana vähän jopa arvostin, vaan sellaista rentoa elämänhallintaa.

Aika paljon olen onnistunutkin korjaamaan. En juurikaan enää myöhästele mistään. Paitsi aamuisin. Aamut ovat pahoja. Varaan puolitoista tuntia lähtöaikaa, silti ei mene putkeen. Sama toimet iltapäivällä vievät vain 20 minuuttia, aamulla kaikki on kuin hidastetusta filmistä.

Mikä auttaa? Malli. Kun löytää yhden ihmisen, jota arvostaa, ja yrittää tehdä asiat samoin, pääsee alkuun. Jos sattuu samaan aikaan löytämään toisenkin, halu elää paremmin vahvistuu. Pitää elää niin, että on valmis siihen sattumaan, että huomenna unelma voi toteutua. Vain silloin voi käyttää tilaisuuden hyväkseen. Jos ei noudata mitään aikatauluja, ei ole koskaan valmis vastaanottamaan mitään hyvää.

Joskus kauan sitten 80-luvulla kuuntelin paljon tällaista biisiä. Ei ollut siinä iässä hajuakaan, mistä biisi kertoi, mutta enpä todellakaan nyt aikuisempanakaan osannut odottaa tällaista videota. Melko friikkiä. Jopa niin, että mennään oikeastaan jonkinlaisen taide-elämyksen puolelle. Painajainen, "I'm living in the horrorest of my dreams". Huhhuh.

Rollercoasterlife

Elämä on vuoristorataa. Juuri kun luulee menevänsä vihdoin ylöspäin, onkin jo kääntynyt alamäkeen. Toisinaan kauhistuttaa, toisinaan nauttii vauhdista. Siinä se viehätys onkin. Välillä ei jaksaisi millään kiivetä ylös. Nousun aikana kuvittelee, että kun pääsee ylös, on hetken aikaa tasaista. Yleensä ei ole.

Beaujolais Nouveau 2013

Ostin kolme, join jo yhden. Hyvää oli.

Kitara

Pudotettu, haljennut ja kertaalleen liimattu puoliakustinen Framus 1960-luvulta. Hyvin vähän taitoa, aavistus musikaalisuudesta mutta paljon intoa. Seurauksena käsittämätön kipu oikeanpuoleisissa lihaksissa kaulassa ja niskassa, olkapäässä sekä ranteessa. Vasen puoli kerrankin ihan normaalintuntuinen oikeaan verrattuna. Vaikeaa on.

Madonnan käsivarret

Ne 90-luvun lopun tai 2000-luvun alun, ne on hienot. Tahdon samanlaiset mutta isommilla lihaksilla. Treeni-into edelleen 100%. Selvästi havaittavissa kehitystä madonna-käsien suuntaan jo.

Siivous

Tahdon robotti-imurin. Vihaan imuroimista. Huomenna on siivouspäivä.

Talvi

Ihana vuodenaika, saisi jo tulla. Kunnolla, lumen kanssa. Valoa vähän kaipaan, vaikka toisaalta pimeäkin on hienoa. Hepan kanssa vaan tylsää möllöttää aina pimeässä, kun ei pääse töistä valoisaan aikaan.

Provosointi ja oma hyvinvointi

Voin paremmin selvästi, koska haluan kilpailla hyvinvoinnissa, elämäntavoissa, kauneudessa, jopa ahkeruudessa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat aliarvioineet minua viime vuosien aikana. Näytän niille kaikille, että olen enemmän. Teen mitä haluan, koska pystyn siihen.

Narsismi

Näytän tyrmäävältä pikkujoulumekossa. Kyllä. Uskon siihen. Treenit jatkuu, minusta tulee parempi.

Dream on

Koulu alkoi elokuun puolivälissä. Syyskuun puolella aloin käydä säännöllisesti kuntosalilla. Työkaveri sai jotenkin oudolla tavalla motivaation heräämään. Salilla käyminen ruokkii mukavasti narsistista puoltani. Vähän vielä kun treenaan, näytän paremmalta. Mutta ennen kaikkea, olen vahvempi. Jostain ihme syystä haluaisin olla todella vahva. Tunnistin itsessäni sen tarpeen jo ihan muksusta lähtien. Halusin pystyä samaan kuin pojatkin. Muksuna eroa ei niin kovin paljon vielä ollutkaan.

Mutta nyt on. Kyllä syö naista, kun tuolla uimahallin salilla omat oppilaat, vähän vielä rimpulat teinipojat, tulee ja lataa penkille tankoon lämmittelyä varten kympin kiekot ja nostelee niillä nopeita toistoja pitkän sarjan. Miksi en edes parin kuukauden treenin jälkeen pääse tuohon? Puhumattakaan niistä punteista, millä ne pojat nostelee lämmittelyn jälkeen. Tänään minulla oli tangossa 15kg, eli valtavat 35kg nostin yhteensä. Se meni 5 kertaa. Tosin tänään oli vähän huono päivä, kroppa ei ollut oikein vireessä. Mutta kuitenkin, pojat lämmittelikin suuremmilla painoilla. Taidan jatkossa tehdä pelkkää penkkitreeniä, tavoitteena punnertaa oma paino ylös lopulta. Tavoite on toki mahdollinen vain siinä tapauksessa, että laihdun 20kg tästä nykyisestä painosta. Tai no, jos en laihdukaan, niin eihän tarvitse kuin tuplata tuo tänään nosteltu määrä...

Otin joskus taannoin kesällä kuvia, joihin voisin verrata sitten kun olen hurjasti treenannut. Ennen-kuvia. Jälkeen-kuvat saa vielä odottaa, vaikka on tässä kropassa jo aika paljon muutosta tapahtunut. Ainakin omasta mielestä. Käsivarret näyttää jo aika hyvältä edestäpäin. Sivulta en ole tyytyväinen. Vatsalihakset on tiukat, tosin jotain voisi tapahtua myös niitä peittävälle rasvakerrokselle, että komea six-packini näkyisi muillekin. Pohkeetkin on kauniimmat, vaikka en ole niitä erityisesti treenannutkaan. Pakarat ovat pyöreämmät ja kiinteämmät. Mutta tyytyväisin olen olkapäihin. Kun teen niitä peilin edessä, näen, kuinka kolme erillistä lihassäiettä pullistelee nahan alla kummallakin puolella. Se on hienoa. Jotenkin käsittämätöntä, että olen saanut sen aikaan. Pari kuukautta sitten ne oli vain naisellisen lössöt käsivarret, nyt niissä on samaa muotoa kuin niitten rimpuloiksi haukkumieni teinipoikien käsivarsissa.

Jos treenaan vielä lisää, kohta on myös sitä voimaa. Ennen sitä tavoitteena on kuitenkin näkyvät lihakset. Rasva saa jäädä, kunhan lihakset näkyy sen alta. Laihduttamaan en rupea.

Just because it's black in the dark doesn't mean there's no colors

Motivaatio

Mistä sitä saa? Miksi joskus sitä ei ole? Miksi yhtäkkiä se yllättää?

Sisäinen motivaatio, ulkoinen motivaatio. Ensimmäistä on vaikea löytää silloin, kun elämä potkii kovasti vastapalloon. Jälkimmäinen voi tulla jostain mitättömän kuuloisesta hetkestä, parista sanasta, kivasta hymystä, kehusta, kuuntelemisesta, vertaistuesta, syksyisestä säästä, musiikista, kuvitelmista. Jostain hyvästä kuitenkin. Elän ja käyn kehuilla ja kivoilla sanoilla. Pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka läsnäolollaan saavat hyvälle tuulelle. Olin ehkä joskus itse sellainen, mihin se katosi minusta? Se nimittäin katosi jo vuosia sitten, vähitellen. Miksi elämä tekee meistä kyynisiä?

Otin pitkän aikalisän elämän tietyn tason ylläpitämisestä. Aina ei jaksa välittää siitä, kuinka paljon pölyä on sängyn alla tai irtohiuksia kylpyhuoneen lattialla. On totta, että sotku pitää mielen matalalla, jos sitä ei siivoa pois. Jostain syystä halusin olla järjestelemättä sikin sokin jääneitä tavaroita tosi pitkään. Halusin nähdä, koska menee niin sanotusti yli hilseen. Ei mennyt vielä, mutta joku tönäisi vähän vauhtia.

En tiedä ihan tarkkaan, mistä se tuli, mutta tänään kotiin palatessani yhtäkkiä halusin siivota. Aloitin pyykeistä, tiskikoneen tyhjennyksestä ja täyttämisestä, keittiötasojen tyhjentämisestä, roskien viemisestä (toki olen ns. haisevaa roskaa vienyt koko ajan, mutta "kuivaroskikset" ovat kerääntyneet ihan rauhassa täyteen parin kuukauden ajan), lehtien ja paperien viemisestä, tyhjien pullojen kokoamisesta kasseihin (olen juonut litratolkulla vissyä parin viime viikon aikana) ja kenkien laittamisesta laatikoihin ja kaappiin. Ehkä käyn vielä makuuhuoneen tuoleille kerääntyneet käyttövaatteet läpi, laitan kaappiin tai pyykkiin. Aamulla voisin imuroida, jos ehdin. Pesen vessan ja marsujen tason sekä suihkun lattian, kun menen suihkuun kohta.

Joskus mietin, kuinka kaukana normaali elämä on. Siis sellainen, jossa mennään illalla nukkumaan, noustaan aamulla, syödään aamupalaa, juodaan aamukahvia, mennään töihin, tullaan kotiin, laitetaan ruokaa ja syödään, mennään harrastuksiin, lauantaisin siivotaan ja mennään saunaan, katsotaan telkkaria, sunnuntai chillaillaan. Rytmini on aivan erilainen, koska en koe mitään syytä elää niin kuin muut. Ketä varten pitäisin kämpän järjestyksessä? Miksi ostaisin ja laittaisin ruokaa, vanhaksi se menee kuitenkin, kun kukaan ei syö sitä? Miksi lämmittäisin tunnin saunaa, kun istuisin siellä yksikseni ehkä kymmenen minuuttia, heittäisin kaksi kertaa löylyä ja kävisin suihkussa, voinhan mennä suoraan suihkuun ja säästää sähkölaskussa? Miksi mikään näistä asioista kiinnostaisi minua, kun olen yksin? Olen laiska luonne, en tahdo tehdä turhaa työtä, josta en pidä. Jos tykkäisin jostain noista tehtävistä (paitsi saunominen on kivaa, mutta olen sähköpihistelijä), tekisin niitä, vaikka turhaankin. Mutta en tykkää.

Paitsi tänään. Tänään pitkästä aikaa koin, että voisin taas asua siistissä asunnossa. Pelkään vähän, että huijaan itseäni, mutta ehkä kestän sen, jos sillä saan edes hetkeksi jotain aikaan. Katson nyt ympärilleni ja näen tilaa. Eteinen näyttää hyvältä jo siksi, että kengät ovat poissa. Toki tiedän, että ne ovat sekaisin kaapissa, mutta siinä on alku. Keittiön tyhjät pinnat antavat tiettyä mielenrauhaa. Tajusin myös, että sotku oli vain huuhdeltuja astioita pinossa. Pikku juttu. Tyhjät jääkaapin hyllyt kertovat, että mikään ei ole enää menossa vanhaksi. Ei harmita, kun avaa oven. Käytetyt pyyhkeet eivät hyökkää enää pyykkikaapista ja korista kimppuuni, kun menen kylpyhuoneeseen, kuivausteline ei kerää postia päälleen eteisessä enkä joudu kiertämään sitä halutessani ottaa vaatetta eteisen kaapista. Wc-paperipaali ei tuki kylpyhuoneen oviaukkoa, kun järjestin rullat kaappiin lavuaarin alle, minne ne kuuluvatkin. En vaan ole jaksanut tehdä mitään näistä asioista pitkään aikaan. Koska miksi olisin tehnyt? Miksi?

Olen kuin kyselyikäinen kakara itseäni kohtaan, enkä jaksa keksiä itselleni perusteluja jatkuvasti. Eihän niitä ole. Pitää siis nauttia tästä hetkellisestä mielenhäiriöstä niin kauan kuin sitä kestää. Latasin pesukoneen täyteen farkkuja ja ajastin ohjelman aamuun. Jos herään sen aloittaessa, ehdin imuroida ennen töihinlähtöä. Elämässä pitää olla haaveita, vaikka melkein tietääkin, että villeimmät niistä eivät toteudu (kuten imurointi aamulla ennen töihinlähtöä). Mutta hei, elämä on unelmien toteuttamista. Ehkä olisi aika taas elää.