Kesä 2014

Kuuma. Ikävä. Festarit. Meri. Heppa. Musiikki. Kirjoittaminen. Netflix. Kaverit. Mökki. Yyteri. Facebook. Instagram. Kuntosali. Treeni. Jotain elämää.

Ehkä huomenna, ehkä ei koskaan

Jazzit ohi, loma kohta ohi jne. Jos joskus on tulossa se päivä, kun en tunne itseäni rikkinäiseksi, se ei ole vielä tänäänkään. En vieläkään tunne mitään. Olen alkanut hyväksyä sen, että kyky tuntea ei taida koskaan palata. Olen tavannut kivoja ihmisiä mutta en pysty antamaan niille mitään. Väistän heti, jos vaikuttaa siltä, että joku haluaa enemmän, koska en halua satuttaa ketään muuta. Yksin on parempi.

Aikaa

Lomalla on aikaa. Liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä ehkä. Kesälomareissun sijaan ostin lippuja festareille, joten niitä odotellessa olen kotona vaan. Yllättäin moni muu onkin töissä, joten aika hiljaista on tämä sosiaalinen elämä. Jotain pitää keksiä ennen kuin kokonaan erakoidun.

Sattumia

Ei ole mitään hyötyä jäädä kotiin synkistelemään. Joskus täytyy tehdä niin, mutta sieltä pitää jonkin ajan kuluttua lähteä liikkeelle. Vaikka olisi synkkä olo edelleen. Niin olen tehnyt koko kesän. Olen hyvä unohtamaan vähäksi aikaa p*skan fiiliksen, kun joku vaan viihdyttää mua.

Kjerag

Siksi lähdin Norjaan. Jo pelkästään se, että tapaa ihmisiä, joiden kanssa ei ole ollut ennen tekemisissä ja puhuu vierasta kieltä, painaa synkkyyden piiloon. Hassuinta oli tavata mies, joka 5 minuutin juttelun jälkeen oli ihmeellisen kiinnostunut minusta. Vaikka ensi näkemällä minulla oli tukka mp-kypärän jäljiltä liiskassa, päällä michelinukko-ajopuku, naamassa kypärähupun saumojen raidat, ei meikin häivää. Kun vaan juttelin sille ja nauroin porukan jutuille. Olin vaan minä, sellainen kuin olen, kun mikään ei paina mieltä enkä yritä mitään. Ja se olisi kelvannut sille. Jopa kiinnostanut sitä, aika paljonkin ilmeisesti.

Viihdykkeen vuoksi lähdin myös Ruisrockiin, vaikka en saanut sinne kaveria. Siellä ei ollut ihan yhtä helppoa jutella ihmisten kanssa (hei suomalaiset, mikä siinä on niin vaikeeta?), mutta kuitenkin yksinkin olin hetken aikaa vapaa murheista, kun kuuntelin vanhoja ja tulevia suosikkibändejäni.

Him Ruisrockissa

Viihtymistä hain myös mökiltä ja Yyteristä. Tosin ei ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun Yyterissä ei ollut ketään kaveria ja makasin dyynien välissä selälläni hiekalla niin, että kyyneleet valui aurinkolasien alta korviin. Se oli tarpeellista märehdintää ja sain hienon rusketuksen bonuksena. Olisi kai kotonakin voinut itkeä, mutta auringolla, kuumalla hiekalla, suolaisella merivedellä ja lokkien kirkunalla on parantavampi vaikutus.

Juhannusaaton aatto

Jazz-sadevarustautuminen

Jazzit ei olleet tänä vuonna sitä riemua ja biletystä, mitä aiemmin. Mutta hauskoja hetkiä sieltäkin löytyi. Vaikka olinkin pari päivää kuumeessa. Luulen, että se kuume nousi siksi, että viikko sisälsi ne hyvästit, mitä olin kaivannut. Ja yllätyselementin, joka näin jälkikäteen ajatellen oli niin tyypillinen tilanne, että oli vain odotettavissa, että muutenkin raskaiden asioiden ohella piti vielä kestää sekin. Koska sellaisia asioita opin vuosien kuluessa käsittelemään ja lakaisemaan mustasukkaisuuden tunteita pois. Mustasukkaisuus olisi pitänyt sanoa ääneen, koska eihän kukaan tahallaan halua toista satuttaa. Mutta en koskaan sanonut, sillä en halunnut huolestuttaa tai vaivata omilla tunteillani. Halusin olla helppo ja täydellinen, en herkkä ja tunteellinen. Mutta takaisin aiheeseen, Jazzien päätösbileissä olin tanssimassa pöydällä ystävien kanssa niin kuin olin päättänyt jo aiemmin. Sinne lähteminen kesti kauemmin kuin muilla, mutta puristin kaiken sisuni siihen, että menen mukaan.

Maj Karma Karmarockissa

Karmarock ja Porispere olivat kesän parhaat festarit. Varsinkin Porisperen lauantaissa oli jotain todella mahtavaa. Festariheiloja ei ollut eikä tullut, en kaivannutkaan, mutta siellä vaan oli niin kivaa, että maanantai sen jälkeen tuntui maailmanlopulta. Työpäivät lähestyivät vauhdilla enkä kokenut mitään kiinnostusta töihinmenoon. Ajattelin, että pitäisi kertoa työkavereille kesäkuulumisia ja kiinnostua toisten kuulumisista ja suunnitella työasioita muutenkin. Perjantain veso olikin kaikkea muuta. Suunnittelun sijaan uusi rehtori vakuutti minut ja toivottavasti muutkin siitä, että kaikki on hallinnassa. Iltapäivän luennoitsija Sirkka Mertala puhui juuri ne asiat, joita olen aina pitänyt oman elämäni perustana. Melkein liiankin osuvasti. Lisäksi käytiin parin vanhan ja yhden uuden työkaverin kanssa illalla oluella, eikä se ollutkaan raskasta.

Solastranden Norjassa.
Kypäränalusliiskatukka.

Päinvastoin. Niinkin turhamainen asia kuin se, että useampi työkaveri kehui päälläni ollutta mekkoa ja huulipunaani ja hiuksiani, sai minut tuntemaan itseni vähän paremmaksi ihmiseksi. Tuli sellainen tunne, että nämä ihmiset ehkä sittenkin haluavat, että olen tuolla töissä. Että ehkä sittenkin sovin sinne. Pieni asia, joka sai minut uskomaan, että ehkä pystynkin siihen. Mistä se itsetunto rakentuu, koska tunnen kyllä itseni älyttömän hyvin, heikkouteni ja vahvuuteni, mutta silti en ole vahva ilman sitä, että joku muukin sanoo, olet hyvä tässä, olet kaunis noin. Siksi sen Norjassa tapaamani miehen huomio pelasti tämän kesän. Joku halusi tutustua minuun, joku sanoi, että näytän hyvältä, joku piti minua rohkeana jne. En voi tietää, kuinka tosissaan, mutta pointti onkin se, että tuollaisia asioita pitäisi kuulla useammin. Niitä pitäisi myös osata sanoa takaisin.


Aloitin tänään. Kehuin työkaverin lehtihaastattelua, koska se oli oikeasti hyvä juttu. Linkittäisin tähän, jos se olisi netissä jo.

+1

Kävinpä sitten Norjassa, Bergenissä, mp:llä. 3015,5km. Siitä onkin oma blogi.

Nyt taas ahdistaa olla kotona, seinät kaatuu päälle ja omat ajatukset on huonoin mahdollinen seura, ne kiduttaa mua. Norjan mutkatiet ja mahtavat maisemat täytti mielen niin, että enimmäkseen unohdin kaikki murheet, mutta eilinen sateinen moottoritierutistus halki Ruotsin ja tämän aamun viimeiset 130km, sateessa nekin, palautti minut taas siihen todellisuuteen, mitä lähdin pakoon.

Tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Mitä se voisi olla.

+1 lähestyy sittenkin

Tein tänään (tai eilen oikeastaan) kaksi asiaa suunnitelmieni edistämiseksi ja aloin selvitellä kolmatta juttua. Varasin myös itselleni hierojan, vihdoinkin. Sain kolmen kerran lahjakortin joululahjaksi, mutta kun olin niin pitkään kipeänä, en ole päässyt hyödyntämään sitä. Ei olisi kovin rentouttavaa, jos hierontapöydällä maatessa jatkuvasti yskisi tai nenä vuotaisi. Kampaajallahan jo viime viikolla olinkin, ja pari viikkoa sitten kävin myös kasvojen timanttikuorintahoidossa. Innostuin siitä vähän ja varasin heti toisen samanlaisen käsittelyn juhannusviikon alkuun. Talven ja sairastelun jäljiltä iho oli ihan samea. Itse asiassa en ole ollut kasvohoidossa kuuteen vuoteen. Niin että kaipa tämä hemmottelu näin usein sallitaan.

Siivoilin tänään aiemmin jääkaappia ja siinä päivämääriä tutkiessani putkahti mieleen lause, joka aika usein luetaan häissä. Jotenkin näin se meni: "[Rakkaus] ...ei muistele kärsimäänsä pahaa". Oivalsin, että se on sukuvika. Minussakin. Kun rakastaa vaan ja luutii kaikki ikävät kokemukset pois mielestä. Pilaantuneet asiat pitää hävittää. Menneet on menneitä eikä niitä voi muuttaa. Keskittymällä tähän hetkeen voi korjata mitä vain.

Kesävarpaat viritteillä.

One true love

Olen saanut paljon neuvoja ja ohjeita viime päivinä. Valitettavasti olen vaan niin jääräpäinen, etten kuuntele niitä. Yli pääseminen, eteenpäin meneminen. Varmaan joillekuille ovat oikeasti vaihtoehtoja sillä tavalla, että normaalit ihmiset pyrkivät aktiivisesti unohtamaan ja onnistuvatkin siinä. Normaalit ihmiset haluavat mennä eteenpäin. Minähän en halua. Elämä kyllä jatkuu, mutta tätä se nyt sitten on. Rakastan muistoja ja menneitä asioita. Kärsin niistä myös. Mutta luopuisinko näistä tunteista? En ikinä.

On varmaan jopa kiellettyä pitää niistä kiinni. Ei voi mitään. Ei niitä voi kieltää. Elämäni rakkaustarina. Se oli tässä.

Mutta jottei menisi taas nyyhkimiseksi, niin kerron, että toinen ruksi hoidettavien asioitten listaan on nyt laitettu. Kolmas pitäisi  järjestää huomenna. Sen jälkeen laitetaan Visat ja vastaavat vinkumaan, jos kaikki muukin osuu kohdalleen eikä tule mitään yllätyksiä. Varasuunnitelmakin on, mutta se ei vaan ihan vastaa sitä, mitä tällä alunperin lähdin tavoittelemaan.

Suunnittelu on toisaalta kivaa, toisaalta ahdistaa ihan hirveästi. Koska halusin tehdä tämän ihan toisella tavalla ja aivan toisenlaisista syistä. Mutta niin ei käynyt, joten teen sen yksin.

First step

Ensimmäinen askel kohti hulluutta otettu. Tilasin jotain kohtalaisen kallista, jolle on myös käyttöä suunnitteilla. En tiedä, onko koskaan tämän jälkeen enää, mutta fiilis on tällä hetkellä sellainen, että tämä on pakko tehdä nyt. Vaatii hiukan valmisteluja vielä. Vaatii ehkä yhden lyhennyksettömän kuukauden asuntolainasuunnitelmaan. Vaatii paljon asennetta ja rohkeutta. Mutta se on nyt tai ei koskaan enää.

Provoke

Jatketaan samalla teemalla edellisen postin kanssa, vaikka tässä onkin melko lailla kuukausi kulunut välissä. Oli ja meni Jazzit yllätysvieraineen, Karmarockiin en sitten lähtenytkään, mutta nyt vähän väsyttää vielä viimeviikonloppuinen Porispere, joka oli varsin onnistunut festari kokonaisuudessaan. Hienoa, porilaiset!

Sama teema tarkoittakoon nyt vaikka vähän sitä ärsytystä, mikä tulee siitä, että vähän väliä tuntuu siltä, että minua arvostellaan ja mittaillaan mittareilla, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi minun elämääni. Ne ovat toisten mittareita, jotain sellaisia, joilla arvostelijat mittaavat omaa onnistumistaan. Otetaanpa pari esimerkkkiä.

Siisti ja viimeistelty koti. Minähän olen täysin huithapeli ja onneton sählä, kun en pidä kotiani järjestyksessä tai imuroi joka viikko. Wrooong (tähän sopisi just semmonen väärän vastauksen summeriääni jostain tv-visasta). Minä kun olen todella tarkka omista tavaroistani ja asioistani. En juuri koskaan hukkaa enkä riko mitään. En vain ymmärrä, mitä lisäarvoa minulle olisi siitä, että kotini näyttäisi sisustuslehden lavasteilta, kun sitä täällä itsekseni lähinnä katselen. Haluan, että täällä näkyy elämä. Kyllä, olen kääntänyt takkini. Joskus nuorempana yritin sopeutua tiukkapipojen maailmanjärjestykseen, kunnes ymmärsin, ettei se sovi minulle yhtään. Siistinä pidän aina poikien häkin ja (omaankin) hygieniaan liittyvät asiat, mutta epäjärjestyksen sietäminen vapauttaa turhista askareista.

Siisti, virkaa ja asemaa korostava, ehkä jopa auktoriteettia lisäävä pukeutuminen. Hahhah. Jos haluan laittaa collegepaidan töihin, niin minähän laitan. Ei ole poissa minun arvovallastani, vaikka joku luulisi minua vahingossa oppilaaksi pukeutumiseni takia. Päinvastoin, se on lähinnä hauskaa. Sitä paitsi, come on, mistä arvovallasta? En edes halua semmoista. Puolihameet, suorat housut, jakkupuvut - en vaan pysty. Virkanaisen suora ja sileä (ja siveä) kampaus tai lyhyt tukka? Noup, ei ole minun juttuni. Tiukat farkut, rennot T-paidat, hupparit, hiukset auki tai rento letti sopii olotilaan paremmin. Toki pukeudun tilanteen mukaan, mutta jakkupukutilannetta ei taida koskaan tulla. Ainakin yritän viimeiseen asti välttää. Tärkeintä on mukavuus ja helppous. Pönöttäminen ja jäykistely ei kaunista ketään.

Ruokavalio. Pitäähän sellainen olla. Kai nyt jokainen jotain dieettiä noudattaa. Oi herranen aika, minkä ihmeen takia? Syödä tarttee, kun on nälkä. Juodakin kannattaa. Mistä päästään alkoholin käyttöön. Miksi ihmiset olette niin tiukkiksia itsellenne? Yhä useamman facebook-päivityksissä näkyy loppukesän 'tipattomia' kausia ja päätöksiä olla syömättä mitään rasvaista ja makeaa ennen sitä ja sitä päivää, kun on kesälomalla vähän liikaa grillailtu ja juhlittu ja mässäilty. No olen minäkin, mutta eipä tule edes mieleen olla vaikkapa tismalleen kahta viikkoa ilman pisaraakaan alkoholia, 'nenän valkaisuksi'. Argh. Kyllähän tuolla meiningillä saa itselleen alkoholista ongelman. Samoin hyvästä ruoasta tai herkuista kieltäytymistä en ymmärrä. Puhun nyt meistä tavallisista taapertajista, en mistään urheilijoista, joilla toki on omat perusteensa dieetteihinsä. En myöskään ota kantaa alkoholistien nenän valkaisuihin enkä absolutistien valintaan. Minulle sopii parhaiten se, että kun jotain tekee mieli, hankin sitä mahdollisimman pian. Mitä pidempään odottelen, sitä kovemmin tahdon, ja sitten ei ihan pieneen enää tyydykään, vaan överiksi menee ja suurempi harmitus seuraa. Elämä on hauskempaa, kun ei tarvitse sanoa 'ei' kaikelle hyvälle ja kivalle jonkin oman typerän paremmuuskuvitelman takia.

Ruoanlaitto. Miksi en kävisi ulkona syömässä hyvää ruokaa, kun se on mahdollista? Miksi kasvattaisin omaa sähkönkulutustani ja käyttäisin vähäistä vapaa-aikaani ruoan valmistamiseen ja sen jälkeen astioiden pesuun, kun voin paljon vähemmällä vaivalla mennä ravintolaan?

Vuorokausirytmi. 'Mä herään aina viimeistään yhdeksältä, viikonloppuna ja lomallakin. Muuten menee päivä pilalle'. Ai meneekö sulla? No mulla ei mene. Nukkuminen on ihanaa. Aamupalaa ei ole pakko syödä, voi syödä sen sijaan lounaan tai päivällisen, kunhan syö jotain. Ilta saa venyä vaikka nollakolmeen tai pidemmällekin, aurinkokin joskus ehtii nousta ennen kuin saan pääni tyynyyn. Lomalla. Työaikana on pakko yrittää pysyä yhteiskunnan rytmissä edes jotenkin. Toiset toki ovat oikeasti aamuvirkkuja, olkaa ihan rauhassa vaan. Minä en ole, eikä minulla ole nyt mitään syytä pakottaa itseäni sellaiseksi, vaikka kuinka maiskuttelisitte paheksuvasti, kun kerron nousseeni tänään ja joka päivä lomallani aikaisintaan puolilta päivin. Se minua vähän kiinnostaa, miksi te yleensä silloin kerrotte, että olette tehneet sitä ja tätä ja tuotakin sinä aikana, kun minä nukuin. Haluatteko joko saada minut tuntemaan syyllisyyttä vetelyydestä tai pönkittää omaa käsitystänne paremmuudestanne, tai ehkä molempia? Oletteko kateellisia rajattomuudestani?

Rahankäyttö. Visaa vinguttava ihminen nyt vaan on muita huonompi. Säästäminen on hyvän ihmisen merkki. Tyhmäähän se on maksaa korkeaa korkoa jo aikoja sitten ostamistaan hyödykkeistä. On on, mitä sitten? Asuntolainaa on vielä paljon, opintolainan olen jo maksanut, muita lainoja ei ole. Paitsi Visa. Totta kai mielelläni maksaisin sen pois, mutta ei ole millä maksaa, koska en halua luopua elintasostani. Syyt voikin lukea jo noista aiemmista kohdista. Tylsään kituuttamiseen en vaan suostu, mutta en ole mitenkään ylivelkaantunut. Kaikki menee, mikä tulee ja hyvä niin, koska ei ole perijääkään, vielä ainakaan.

Suhteet. Facebook-kaveruudet, seurustelusuhteet, kaverisuhteet, suhteet ex-miehiin, baari-illanpäätössuhteet. Näitä voi arvostella vaikka kuinka. Minua siitä, että noita viimeisiä en paljon harrasta, toiseksiviimeiset ovat minulla ihan väärällä tolalla (joku jopa sanoi, että sairaita?), kavereihin en kuulemma pidä tarpeeksi yhteyttä, oikeaa seurustelusuhdetta ei ole ollut aikoihin ja facebookissani on liikaa kavereita (ja oiherrajjumalasentää, osa niistä on entisiä oppilaita, taitaa olla pari nykyistäkin, kun en ole jaksanut poistaa). Exät kuuluisi useimpien mielestä poistaa mielestä ja puhelimesta ja facebookista ja muistot niputtaa siististi johonkin vanhaan albumiin komeron perälle. Exien kanssa ei pitäisi olla hyvissä väleissä, moikkailla ehkä just voi. Niitä ei kuulu rakastaa eikä niistä kuulu kauheesti välittää, eikä niitä nyt ainakaan kuulu puolustaa, jos joku toinen niitten tekemisiä arvostelee. Juu ei. Rakkaat ihmiset on aina rakkaita ja tärkeitä, ystävät ja exätkin. Mielenkiintoista on se, miten ei kuulu tehdä sitä eikä tätä, kun kyse on ihmissuhteista. Kaikki kanssakäyminenhän riippuu suhteisiin osallistuvista ihmisistä ja heidän tahdostaan. Minäpä nyt vaan tahdon olla mukava kaikille ja välittää. Loputtomasti yritän ymmärtää kaikkien tekemisiä ja sanomisia ja uskoa siihen, että pohjimmiltaan jokainen tarkoittaa hyvää (vaikka monesti pyrkimys on tuottaa sitä hyvää itselleen eikä silloin aina huomaa muita). Itsekkäitähän me kaikki olemme.

Riitely. Takaisin pitää sanoa vähintään yhtä ilkeästi. Öö, entä jos en halua riidellä? Jos vaan haluaisin unohtaa erimielisyydet ja jatkaa siitä, kun kaikilla oli vielä mukavaa. Kaikkea ei ole pakko käsitellä ja analysoida. Elämä on helpompaa, jos ei odottele turhia sanallisia anteeksipyyntöjä pikkuasioista. Anteeksipyytämis- ja antamistilanteet on muutenkin aika kiusallisia, ilman niitä on helpompi elää. Ylpeys on typerää, jos se estää elämästä nauttimisen. Ylpeä olen monessa muussa asiassa, mutta anteeksi annan pyytämättäkin, jos se helpottaa elämää. Unohtaminen vaan on joskus vaikeaa, mutta kyllä ikävät ajatukset voi tuupata sivuun ja jatkaa niistä välittämättä, jos ne eivät ole enää ajankohtaisia. Ja jos eivät ole, niin miksi niistä pitäisi kiinni?

Työmotivaatio. Jos on töitä, niistä ei saa missään tapauksessa valittaa, koska kaikilla ei ole töitä eikä lomaa tämän hetken Suomessa. Aha. Ei kuulkaas ole sattumaa, että minulla on töitä, jopa virka. Kas kun kävin kouluni fiksusti ja opiskelin ammatin, jossa töitä riittää ja on pitkä loma. Minä tein aikanaan paljon töitä sen eteen, että saisin juuri tämän ammatin. Kävin kouluja yhteensä 19 (=9+3+7) vuotta ennen kuin pääsin vakituiseen työelämään. Mutta luonteeltani en ole työntekijä, vaan ehkä sopisin paremmin käsityöläiseksi, taiteilijaksi, kirjailijaksi tms. kulttuurihörhöksi, koska aikataulujen mukaan eläminen on minulle epämiellyttävää ja vaikeaa. Mutta minä kuitenkin pystyn siihen. Kyllä minulla on oikeus harmitella loman loppumista, kun en tahdo palata työajan rytmiin loman jälkeen. Nih.

--
Kesäloma onkin nyt siinä vaiheessa, että viimeistä viikkoa aloitetaan. Perjantaina on oltava työmaalla ja maanantaina tulee sinne jo oppilaatkin. Lomalla en ole ihan tehnyt kaikkea, mitä kuvittelin, mutta niinhän se aina menee. Kesäromanssia ei löytynyt, kirjoittaminen jäi muuten vaan, Yyteriin en ole aurinkoisena päivänä ehtinyt, mutta mökille sentään pari kertaa, Maikkalassa en käynyt ja rullaluistelinkin vain  pari kertaa. Kuntosalilla en paljon huhkinut mutta vähän kuitenkin, ratsastamassa sen sijaan kävin jonkin verran. Yllättävän paljon olen katsonut digiboksiin tallentamiani tv-ohjelmia, mutta sepä johtuu vain siitä, että olen ollut niin paljon yksikseni. Itse asiassa tänä kesänä paljon enemmän kuin aiempina. Ehkä musta tulee vähitellen erakko. Jep. Syksyssä on kivaa se, että saa kohta taas pukeutua vaatteisiin tilkkujen sijaan. Tosin tänä kesänä on ollut aika miellyttävät lämpötilat, ei juuri yhtään hellepäivää.

Loppukevennyksenä on pakko kertoa, että lauantaina kun Porispere-yleisössä hengailin vähän takavasemmalla Stam1naa katsomassa, tuli yhtäkkiä luokseni tuntematon mies: "Anteeks nyt, että häiritsen, mutta olen katsellut sua tosta jo pitkään ja on pakko tulla kertomaan, että sä olet varmasti Porin kaunein ihminen." Ohhoh. Kaikenmoisia iskurepliikkejä on tullut vastaan, mutta että ihan Porin kaunein ihminen. Tai ehkä siihen ei paljon vaadita..

Ehkä taas +1

Meen tänään kattomaan yhtä heppaa, josta vois tulla mulle kesäkaveri! En oo puhunu kenellekään mitään siitä vielä, mutta oon soitellu omistajan kanssa pari puhelua ja tänään meen kattomaan ja ehkä jopa kokeilemaankin. Jee. Vähän jännittää.

Kiva, että tähän kohtaa osui tämmönen mahdollisuus, muuten mua varmaan harmittais vieläkin enemmän. Mulla on aika vahva taipumus ottaa takkiin ihmissuhdejutuissa. Nyt oon odotellu puhelua tyypiltä, jonka kanssa lupasin mennä kahville. Mutku ei mua jaksa kiinnostaa. Toivon oikeestaan, että se ei soittas, ettei mun tarvis olla sille ystävällinen ja käydä siellä kahvilla. Kaverit sanoo, että pitää antaa sillekin mahdollisuus hurmata mut, mutta musta vaan tuntuu, ettei sitäkään kiinnosta tarpeeksi. Emmäätiedä. Mää vaan noita heppajuttuja mieluiten miettisin, ihmiset on niin vaikeita.

Tule lähemmäs beibi

IccoRock. En olisi ikinä uskonut, että maksan päästäkseni paikalle, jossa esiintyy Remix, Juha Tapio, Klamydia, Kaija Koo ja Vicky Rosti & Menneisyyden Vangit. Mutta näin kävi, koska meillä oli perinteinen tyttöjen tapaaminen ja tämä viikonloppu sopi kaikille. No, kaksi perui viime metreillä, mutta meillä neljällä oli kumminkin kivaa. Esiintyjistä huolimatta. Tai joku muu taisi niistäkin tykätä, mutta mä en. Remixiä en nähnyt, Juha Tapion kuulin kokonaan (ihan kotiovelle asti kuului) mutta näin vain puolen keikkaa takarivistä. Klamydiaa katselin hetken takarivistä ja palasin baarin puolelle (Klamydia oli noista ehkä se ainoa, jonka jossain määrin halusin nähdä, koska sen olen nähnyt livenä joskus 90-luvun alkupuolella Nuokkarilla). Kaija Koota katsoin sieltä anniskelualueelta ja yritin olla kuuntelematta, Vicky Rostin tahtiin mentiin kuitenkin vähän nurtsille heilumaan, koska se on sentään hauska. Jatkoille asti ei päästy, sillä yhdelle tuli huono olo, alkoi sataa ja PK:n ovella oli liikaa jonoa (kuulemma). Onneksi, koska olen onnistuneesti vältellyt sitä paikkaa jo pitkään.

Hauskasta illasta mulle ei jäänyt mitään muita seurauksia kuin toi otsikonmukainen biisi, joka nyt soi päässä eikä lähde millään pois. Onneks kuitenkin tuollainen vanha biisi, eikä mikään niistä uusista julistavista hirvityksistä. Kaija Koon vanhojen biisien sanat kieltämättä vähän hihityttää nykyään. On pakko tunnustaa, että sen Tuulen viemää -levyn biiseistä taidan osata aika monta ulkoa. Mutta kaikkea uudempaa tuotantoa inhoan. Varsinkin näitä uusimpia.

Vaikka eilen olikin hauskaa, oon silti edelleen todella vihainen itselleni. Mä en taida osata käsitellä vihan tunnetta ollenkaan. Oon niin harvoin vihainen oikeesti. Mä näen vain asioita ja tilanteita, jotka olis pitänyt hoitaa toisin. En oo vieläkään keksiny, miten tän katkeruuden kierteen vois purkaa. Oon yrittäny keksiä tekemistä ja ajatella muuta, mutta se tulee vaan vähän väliä mieleen ja vie mennessään. Mun kesälomaprojektin ei pitäny olla tämä vaan se kirjoittaminen. Onneks oon ihan vähän edenny siinäkin, mut enemmän, paljon enemmän pitäis, jos meinais oikeesti saada jotain aikaan. Ja nyt pitäs ehkä mennä ulos nauttimaan tosta auringonpaisteesta tässä koneella nököttämisen sijaan. Mut ei oikein huvita. Ei huvittais syödäkään, mut jos en syö, en jaksa mennä salille, ja se taas harmittais vielä enemmän.

Kesälomajuttuja

Parasta mun ammatissani on kesäloma ja sen loman molemmin puolin pitkät opetuksettomat jaksot. Yhteensä reilu pari kuukautta ilman, että tarvii nenäänsä näyttää työpaikalla. Senhän toki kaikki tästä ammatista ekana mainitsee ja keväällä kysytään, onko niitä lomasuunnitelmia. Mulla ei koskaan ole. Lomassa parasta on se, että ei tarvitse tehdä mitään minkään aikataulun mukaan. Ei tarvi nousta ylös sängystä aamulla, jos ei huvita, ei tarvi mennä nukkumaan, jos ei huvita. Tämä tietysti koskee vain tätä mun mahtavaa sinkkuelämääni, parisuhteelliset ja perheelliset opettajat joutuu ehkä mukautumaan muittenkin elämänrytmiin (mukavaahan se oikeasti olis, sinkkuelämässä ei oo tässä iässä enää mitään hohtoa).

Mut jos aikatauluja ei nyt ajatella, niin on mulla tavallaan kesäsuunnitelmia. Haluun rullaluistella, käydä Yyterissä / mökillä / festareilla, istua terassilla, loikoilla Kirvatsin nurtsilla, grillata, uida, saunoa, soudella, pyöräillä, moottoripyöräillä, ratsastaa, pelata mölkkyä / krokettia / sulkkista / lautapelejä, olla ja nauttia elämästä. Näitä kaikkia ainakin. Ja käydä kuntosalilla. Haaveena olis olla niin reipas, et kävisin salilla jo aamulla ja tulisin aurinkoisina päivinä suoraan salilta lounaalle keskustaan, johonki aurinkoiselle terassille vaikkapa. Aamutreenit ei oo kyl mun juttu oikein, mut ehkä jos tähtäis vaikka johonkin ysin ja kympin väliin sinne salille, ni olis jo heränny sen verran, ettei enää kävis mitään vahinkoja siellä. Tosin niitä aurinkoisia päiviä tässä saanee vähän odotella, mutta en mä niitä kaipaakaan ennen kuin oon itsekin vähän aurinkoisemmalla mielellä taas. Tällä hetkellä mieli on täynnä mustia pilviä, niin, että tämmösen neutraalimman tekstin kirjottaminen on aika vaikeeta välillä. Tässä vähän viime kesän yhtä aurinkoista iltaa biitsillä (ja paistaahan tuolla nytkin aurinko, vaikka tänään päivällä satoi).

Puhelimella napattu kuva Yyteristä 12.6.2011 - horisontti jäi vähän vinoon mutta kai tuosta tunnelma välittyy kuitenkin.

Kesälomaan on joka vuosi liittyny yks haave, joka aina on jääny toteutumatta. Nyt oon alkanu kirjottaa tätä blogia, mutta mulla on haaveena kirjottaa joskus jotain muutakin. Kirjoitustaidot vaan on vähän ruosteessa, kun en oo pitkään aikaan niitä käyttäny. Mulla on mielessä parikin tarinaa, ja yks niistä on jo aloitettukin pari vuotta sitten, mutta sekään ei oo edenny. Tarvisin enemmän aikaa ilman töitä, jotta voisin vain keskittyä siihen. Mutta koska en oo koskaan oikeesti kirjottanu mitään, en voi ihan vielä luottaa siihen niin paljon, että uskaltaisin ottaa esimerkiksi vuorotteluvapaata. Mutta se ois haaveena. Sen takia tän kesäloman yhtenä suunnitelmana olis ehtiä kirjoittaa mahdollisimman paljon.

En oo vielä alottanu, mutta ehkä tänään luen vanhan jutun läpi ja tutkin, voiko sitä käyttää tai voiko siitä ehkä jatkaa. Pitäis ainakin ennen kirjoittamisen aloittamista tehdä suunnitelma kirjoittamisesta. Miettiä ne henkilöt huolellisemmin ja tarina ihan loppuun asti niin, että se varmasti etenee sujuvasti. Tää on iso projekti, mutta haluaisin kovasti pystyä siihen. Ensimmäisenä tavoitteena olis vain luoda se tarina ja henkilöt. Toisena olis se tarinan kirjoittaminen luettavaksi, ei vain päässä pyöriteltäväksi. Kolmantena tulis tarinan julkaiseminen. Tulisko siitä kirja vai tarjoaisinko sitä mihinkään. Vai laittaisinko sen vaikka vaan nettiin luettavaksi jollain salanimellä. Vai pistäisinkö vaan pöytälaatikkoon pölyttymään. Nyt kun oon paljastanut tän haaveen, joudun ehkä toteuttamaankin sen. Ounou.