Kirvatsi ja kipu

Haluan paremman kameran. Oikeastaan haluan paremman puhelimen. Jos yhdistäisin nämä kaksi asiaa, haluaisin ehkä sen Nokian superkamerapuhelimen, 41 megapikseliäkö siinä oli. Koska kameran pitää mahtua taskuun, jotta se on aina mukana.

Valokuvaterapiaa

Kävin pienellä iltalenkillä Kirvatsissa. Kirjurinluodossa. Ei ollut enää vuohia eikä lampaita eikä tainnut olla niitä häkkilintujakaan, mutta ihania värejä löytyi. Lähdin kävelemään selvittääkseni vähän kipeitä ajatuksia, joita välttelin koko eilisen päivän. Ei ne kyllä vielä tuottaneet mitään johtopäätöksiä, mutta sainpahan vähän raitista ilmaa. Tiedän, mikä voisi auttaa, mutta en halua kysyä enää apua. Parempi miettiä tällä kertaa yksin. Kai.

Tässä kuitenkin pari kuvaa lenkiltä.

Leikkipuisto

Tämän altaan muistan lapsuudesta. Kivan kiipeilypuun ovat kasvattaneet, teki mieli kokeilla.

Näin hieno laiva siellä on nykyään...

...ja Angry Birds.

 Punaista

Naapurin villiviinissä on marjoja.

40658

HIM – Heartache Every Moment

39966

HIM – Play Dead

39125

HIM – Tears On Tape

Mopoautoefekti

Subbarista nuppi kaakkoon. Hyvin pärrää pienemmälläkin volyymilla pikkuisessa autossa.

Takana hauska mutta rankka loppuviikko. Monta illanviettoa peräkkäin. Olin oikeasti iloinen ja hyvällä tuulella monta päivää. Tiedän kyllä syyn siihen ihan hyvin, mutta kävikin ilmi, että se onkin tapa, jolla en saisi piristää itseäni. Koska se näyttää muiden silmissä pahalta. Great. Mihin voi aina vedota, että varmimmin saa tämän likan fiilikset alas. Syyllisyyteen.

Tällä kertaa päätin, että v*tut se muille kuuluu. Kukaan muu ei ihan oikeasti voi tietää, mistä on kyse. Voisin väittää jotain ja tehdä toisin. Tai toisinpäin. Enkä ole tilivelvollinen. Olen vapaa tekemään, mitä haluan. Jos joku sitä murehtii, niin aivan vapaasti keskenään. Minä en välitä. Päätin, etten loukkaannu. Koska mistä sitä ikinä tosiaan tietää, mihin minä pystyn.

Kävin muuten kuitenkin tarkistamassa nettideittipalstalla tilanteen tekemieni oharien jälkeen. Tuli paha mieli kaverin puolesta ja poistin koko profiilini. En ole valmis. En jaksa tutustumisvaiheen läpikäyntiä nyt. En tiedä, jaksanko koskaan. Olen deittailumaailmassa autisti, en ymmärrä, mitkä asiat ovat ok missäkin kohtaa. 

Ensin sain turpaani, kun en halunnut heti paljastaa kaikkia mieltymyksiäni. Toisessa tilanteessa onnistuin tekemään jotain, mikä ilmeisesti järkytti muita. Eikä siinä ollut edes kyse mistään deitistä. Heh. Ehkä vähän huono päätös, mutta se nyt sattui menemään niin. Sain haasteen, tartuin siihen. Harvoja yllytyshulluushetkiä elämässäni. Luultavasti se kuitenkin kuvastaa sitä, kuinka itsekeskeisesti ajattelen. Halusin vaan tietää, pystynkö siihen vielä. Ei tullut ollenkaan mieleen, että asia voisi koskea joitakuita muitakin ihmisiä. Tosin, miksi olisin sellaista miettinyt? Ehkä minussa tosiaan on vähän autistisia piirteitä, kun en ymmärrä, miksi toinen tilanne on lähes tabu mutta toinen vastaava kannustuksen arvoinen.

Olen edelleen sitä mieltä, että hyvin harvoja asioita tässä maailmassa tehdään niin, ettei se edes välillisesti liity seksiin. Se on loputon kissa-hiiri -leikki, jokainen etsii paria, on jonkun kanssa, eroaa jostakusta, tyytyy johonkin, odottaa jotain tai jotakuta, vetää puoleensa tai työntää pois. Haluaa tai ei halua. Parisuhde on sopimus tahtoa kaikista vaihtelevista tunteista ja tilanteista huolimatta. Jotkut menevät lupauksen vahvistamiseksi naimisiinkin. Mutta mitä tehdään, kun tahto ei riitäkään? Tai toinen ei tahtonutkaan samaa? Rikotaan lupaukset. Sellaista se on nykymaailmassa. Minä taidan olla sen pari sukupolvea jäljessä, koska minulla olisi ollut tahtoa käydä läpi ties minkä harmaan kallion sen yhden parisuhteen pitääkseni, mutta no, tämä nykymaailma veti maton jalkojen alta. Nyt alan sopeutua. Ja aion olla siinä hyvä.

Yhtä ketterä ja nopea liikkeissäni kuin mopoauto kaupunkiliikenteessä. Valitettavasti se mopoauto joitakuita aina ärsyttää, vaikka etenisi kuinka hyvin.

Ai niin, googlasin taannoin jotain ja sain aikaan runon, jonka lähetin ja joka julkaistiin GooglePoeticsissa tänään:

Tuntui aika osuvalta silloin. Miksei vieläkin.

38134

Motivaatio

Mistä sitä saa? Miksi joskus sitä ei ole? Miksi yhtäkkiä se yllättää?

Sisäinen motivaatio, ulkoinen motivaatio. Ensimmäistä on vaikea löytää silloin, kun elämä potkii kovasti vastapalloon. Jälkimmäinen voi tulla jostain mitättömän kuuloisesta hetkestä, parista sanasta, kivasta hymystä, kehusta, kuuntelemisesta, vertaistuesta, syksyisestä säästä, musiikista, kuvitelmista. Jostain hyvästä kuitenkin. Elän ja käyn kehuilla ja kivoilla sanoilla. Pitäisi viettää enemmän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka läsnäolollaan saavat hyvälle tuulelle. Olin ehkä joskus itse sellainen, mihin se katosi minusta? Se nimittäin katosi jo vuosia sitten, vähitellen. Miksi elämä tekee meistä kyynisiä?

Otin pitkän aikalisän elämän tietyn tason ylläpitämisestä. Aina ei jaksa välittää siitä, kuinka paljon pölyä on sängyn alla tai irtohiuksia kylpyhuoneen lattialla. On totta, että sotku pitää mielen matalalla, jos sitä ei siivoa pois. Jostain syystä halusin olla järjestelemättä sikin sokin jääneitä tavaroita tosi pitkään. Halusin nähdä, koska menee niin sanotusti yli hilseen. Ei mennyt vielä, mutta joku tönäisi vähän vauhtia.

En tiedä ihan tarkkaan, mistä se tuli, mutta tänään kotiin palatessani yhtäkkiä halusin siivota. Aloitin pyykeistä, tiskikoneen tyhjennyksestä ja täyttämisestä, keittiötasojen tyhjentämisestä, roskien viemisestä (toki olen ns. haisevaa roskaa vienyt koko ajan, mutta "kuivaroskikset" ovat kerääntyneet ihan rauhassa täyteen parin kuukauden ajan), lehtien ja paperien viemisestä, tyhjien pullojen kokoamisesta kasseihin (olen juonut litratolkulla vissyä parin viime viikon aikana) ja kenkien laittamisesta laatikoihin ja kaappiin. Ehkä käyn vielä makuuhuoneen tuoleille kerääntyneet käyttövaatteet läpi, laitan kaappiin tai pyykkiin. Aamulla voisin imuroida, jos ehdin. Pesen vessan ja marsujen tason sekä suihkun lattian, kun menen suihkuun kohta.

Joskus mietin, kuinka kaukana normaali elämä on. Siis sellainen, jossa mennään illalla nukkumaan, noustaan aamulla, syödään aamupalaa, juodaan aamukahvia, mennään töihin, tullaan kotiin, laitetaan ruokaa ja syödään, mennään harrastuksiin, lauantaisin siivotaan ja mennään saunaan, katsotaan telkkaria, sunnuntai chillaillaan. Rytmini on aivan erilainen, koska en koe mitään syytä elää niin kuin muut. Ketä varten pitäisin kämpän järjestyksessä? Miksi ostaisin ja laittaisin ruokaa, vanhaksi se menee kuitenkin, kun kukaan ei syö sitä? Miksi lämmittäisin tunnin saunaa, kun istuisin siellä yksikseni ehkä kymmenen minuuttia, heittäisin kaksi kertaa löylyä ja kävisin suihkussa, voinhan mennä suoraan suihkuun ja säästää sähkölaskussa? Miksi mikään näistä asioista kiinnostaisi minua, kun olen yksin? Olen laiska luonne, en tahdo tehdä turhaa työtä, josta en pidä. Jos tykkäisin jostain noista tehtävistä (paitsi saunominen on kivaa, mutta olen sähköpihistelijä), tekisin niitä, vaikka turhaankin. Mutta en tykkää.

Paitsi tänään. Tänään pitkästä aikaa koin, että voisin taas asua siistissä asunnossa. Pelkään vähän, että huijaan itseäni, mutta ehkä kestän sen, jos sillä saan edes hetkeksi jotain aikaan. Katson nyt ympärilleni ja näen tilaa. Eteinen näyttää hyvältä jo siksi, että kengät ovat poissa. Toki tiedän, että ne ovat sekaisin kaapissa, mutta siinä on alku. Keittiön tyhjät pinnat antavat tiettyä mielenrauhaa. Tajusin myös, että sotku oli vain huuhdeltuja astioita pinossa. Pikku juttu. Tyhjät jääkaapin hyllyt kertovat, että mikään ei ole enää menossa vanhaksi. Ei harmita, kun avaa oven. Käytetyt pyyhkeet eivät hyökkää enää pyykkikaapista ja korista kimppuuni, kun menen kylpyhuoneeseen, kuivausteline ei kerää postia päälleen eteisessä enkä joudu kiertämään sitä halutessani ottaa vaatetta eteisen kaapista. Wc-paperipaali ei tuki kylpyhuoneen oviaukkoa, kun järjestin rullat kaappiin lavuaarin alle, minne ne kuuluvatkin. En vaan ole jaksanut tehdä mitään näistä asioista pitkään aikaan. Koska miksi olisin tehnyt? Miksi?

Olen kuin kyselyikäinen kakara itseäni kohtaan, enkä jaksa keksiä itselleni perusteluja jatkuvasti. Eihän niitä ole. Pitää siis nauttia tästä hetkellisestä mielenhäiriöstä niin kauan kuin sitä kestää. Latasin pesukoneen täyteen farkkuja ja ajastin ohjelman aamuun. Jos herään sen aloittaessa, ehdin imuroida ennen töihinlähtöä. Elämässä pitää olla haaveita, vaikka melkein tietääkin, että villeimmät niistä eivät toteudu (kuten imurointi aamulla ennen töihinlähtöä). Mutta hei, elämä on unelmien toteuttamista. Ehkä olisi aika taas elää.

Kaksinapaista elämää

Ennen puhuttiin maanis-depressiivisyydestä, mutta nykyään taidetaan käyttää nimitystä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Englanniksi bipolar. Vai onko se bi-polar. Kuitenkin vissiin sama asia. En tiedä taudista tai tilasta oikeastaan enempää, kuin mitä Teho-osastosta olen oppinut, mutta tämän kesän tuntemuksiani voisin sovittaa tunneskaalalle vähän samaan tapaan.

Sellainen ihana onnellisuuden tunne on jäänyt puuttumaan, mutta positiivisuus-negatiivisuus -akselilla on hypitty hyvin synkeistä heikosti positiivisiin ja iloisiin fiiliksiin, aika paljon seuran mukaan. Yksin ollessa liu'uttu syvälle pohjamutiinkin, jopa niin syvälle, että olen säikähtänyt, kuinka paljon pimeää omasta päästä tai sielusta voi löytyä, kun ei edes yritä enää kontrolloida tai jarruttaa ajatuksiaan. Olen tuntenut sellaista vihaa, jota en ole aiemmin osannut edes kuvitella. Mustaa, mustaa, mustaa. Vedän sitä puoleeni tai se vetää minua ja tarttuu kiinni. Tarvitsen sitä selviytymiseen, tarvitsen kyyneliä, joita se tuottaa. Kipu on tarpeen, jotta en koskaan enää kokisi samaa.

Paitsi että niin ei pitäisi ajatella. Säännöllisesti käsketään mennä terapiaan, kun vähänkin ärähdän julkisesti vihantunteesta tai painajaisista tai vastaavista. Miksi omat luontaiset keinot eivät riittäisi? Miksi aina pitäisi terapoida jossain oikeassa terapiassa omaa mieltä? Miksi en muka voi tehdä sitä näin itse, kirjoittamalla, puhumalla, huutelemalla Facebookissa? Miten se on muka asian käsittelemättä jättämistä, jos käsittelen sitä itse? Miksi en muka itse olisi oman mieleni ja tunteitteni asiantuntija, jos perehdyn niihin kunnolla? Miksi tarvitsisin jonkin diagnoosin? Miksi haluaisin, että testataan, olenko masentunut? Sehän riippuisi täysin päivästä. Stressaantunut? Sama juttu. Vihahetkellä olen tietysti äärimmäisessä stressitilassa. Mutta puran sen yleensä parissa tunnissa, kun läväytän sen Fb-statukseen muitten luettavaksi. Ensimmäisten kommenttien tullessa olen jo päässyt siitä yli. Olen siinä mielessä easy.

Koen, että pahinta, mitä voisin joutua elämässäni tekemään, olisi kaivaa henkilökohtaisia luurankojani kaapista ja esitellä niitä jollekulle vieraalle ihmiselle sovittuna päivänä sovittuna kellonaikana. Haluan pitää ne ihan yksityisinä muistoinani, olivat kuinka kipeitä tahansa. Haluan pitää ne siellä kaapissa. Kolistelkoon ulos sitten, jos niitä kaappeja joskus joudun avaamaan. Hyvässä lykyssä saavat pölyttyä siellä ikuisesti tai tehdä tilaa uusille luurangoille.

Mieleni on vähän niin kuin meidän mökkijärvemme: Pintavesi on tyyni ja kirkas, vähän tummasävyinen ja yllättävän syvä keskemmältä, pohjaa ei näy. Rantavedessä viihtyy kukkivia lumpeita ja ulpukoita, kepeitä korentoja, pikkukaloja, vesimittareita ja näkinkenkiä. Mutta pohjamutia ei kannata pöllyttää tai muuttuu itsekin niljakkaan mutaiseksi, eikä sitä saa enää kevyellä huuhtomisella pois iholta. Aurinkoisina päivinä vesi on lämmintä pohjaan asti, kylmällä ilmalla järvi kylmenee nopeasti.

Loppukevennyksenä: 35-vuotias ajatteli ostaa kevyttä teinihömppäfantasiaa iltalukemiseksi ja päätyi erääseen uudehkon sarjan alkuosaan pokkarina. Kepeys on suhteellista. Pokkarin fonttikoko ei ollut 35-vuotiaan silmille sopivaa (veikkaan 6-8pt):

Varjojen kaupungit I: Luukaupunki.
Ranskanpastilli peittää neljä riviä tekstiä...

Ketunhäntä

Kampaajakäynnin tuloksena väri vaihtui syksyisemmäksi.

Kolmea eri väriä:
tumma juuri, tummanpunainen pituus ja vaalea latva.

Tykkään. Samalla kertaa tuli myös kulmiin vähän tummempi ilme. Olenkin vallan jättänyt ne hoitamatta viime aikoina. Tavallaan tykkään enemmän luomummasta hiusväristä, mutta näin syksyllä tuntuu paremmalta olla itsekin värikkäämpi. Sopii paremmin yhteen maisemien kanssa. Rakastan syksyä (kunnes kaamea mutakausi alkaa heppahommissa, sen voisi jättää väliin ja siirtyä suoraan lumiseen talveen).

Getting used to

Mitä tapahtuu, mitä teen, minne meen. Aivan järjetön väsymys. En tiedä, onko se lääkitys vai mikä, mutta olen koko ajan nukahtamaisillani. Ajatus tuntuu toimivan normaalia hitaammin. Hetkittäin epäilen jopa puheeni sammaltavan. Toivottavasti kukaan ei kuvittele minun hilluvan humalassa kuitenkaan. Olotila on vähän samanlainen kuin kovassa kuumeessa, ilman sitä kuumetta.

Jotakin muutakin outoa on meneillään minun elämässäni. Etsin jotain, löydän jotain, kadotan jotain, annan jotain pois. Luotan johonkin. Huomaan ihmisiä, joita en ole huomannut ennen. Säälin ihmisiä, joiden elämää pidin ennen tavoiteltavana. Jäädytän tunteita, rakennan suojamuuria ja näköestettä menneisyyden suuntaan. Olen päättänyt olla pitämättä yhteyttä itse. Helvetin vaikea pitää siitä kiinni. Ikävä on välillä niin kova. Mutta en halua tietää enää, mitä tapahtuu. Toivottavasti kukaan ei kerro minulle. Taidan piilottaa sieltä suunnasta tulevat Facebook-päivitykset itseltäni. Tiedän, että heikkona hetkenä menen ne katsomaan, mutta ainakin silloin voin itse valita, milloin näen huonoimmat uutiset. Niitähän on tulossa. Tunnen sen.

Mietin pakoa syyslomaksi maapallon toiselle puolelle. Jonnekin niin hienoon paikkaan, että unohdan kaiken siksi aikaa. New Yorkiin? Jos heti otan selvää, mitä maksaa. Kuka lähtisi seuraksi, ex tempore?

Tahdon tuonne.

Shopping

Löysin täydellisen julistavan T-paidan Sokoksesta:

ATTENTION!
PICK YOUR POISON
FLOWERY SHARP + SWEET
with a bit of
LOVE
just one drop is more than enough
WHEN LOVE TURNS TO POISON

Paitaahan oli tietty muissakin väreissä, tässä vihreä, mutta päädyin mustaan, koska DRAMAQUEEN!

Jokapäiväinen tarinani

Projekti

Hain netistä lisää motivaatiota. Tavallaan uskon tähän projektiin, mutta välillä tuntuu mahdottomalta löytää resursseja sen toteuttamiseen.

Haaveet

Projektin rinnalle on tullut myös toinen unelma, jonka ehkä sittenkin haluan toteuttaa, koska se-mistä-en-halua-enää-puhua kariutui. Tästä haaveesta seuraa suuri kassavaje pitkäksi aikaa (onkohan tämä nyt se kestävyysvaje??), ja siitä varmaankin voi helposti päätellä mitä asia koskee.

http://www.miricalesfromheaven.com/uploads/1WhiteArabianStallion.jpg

Elämä

On muuten erikoista tajuta keskustelevansa jonkun ihmisen kanssa suojamuurit täysin alhaalla. En muista, koska viimeksi niin on ollut. Siis selvinpäin. Tosin en usko, että alkoholi saa muuta kuin väliaikaisia aukkoja aikaan. Mutta moneen vuoteen en ole puhunut niin vapaasti kenenkään kanssa. Hassua, että keskustelukumppani sanoi minusta samaa. Siis että ei tarvitse miettiä sanojaan. Kai se vaan on niin, että toiset ihmiset kokee jotain yhteyttä ensi tapaamisesta lähtien. 

Mietin, missä ja kenen kanssa viimeksi olen tullut samalla tavalla heti juttuun. Luultavasti mennään ajassa 20 vuotta taaksepäin, tai vähän enemmänkin. Sieltä on peräisin viimeinen sellainen ystävyyssuhteeni, jossa oikeasti olin täysin oma itseni, varomatta ja peittelemättä. Luulin, ettei aikuisena voi enää heittäytyä sellaiseen, mutta ei siihen tarvinnutkaan mitenkään heittäytyä, se vaan oli olemassa. Nyt vasta kiinnitin siihen huomiota.

Rytmi

Toinen ilta sai miettimään, haluanko tosiaan vielä ottaa lääkettä, joka saa aikaan todella oudon ja huonon olon koko päiväksi, eikä edes vie alkuperäistä vaivaa pois. Mutta otin kuitenkin. Varmaan samaa harkintaa soveltaisin krapula-aamuna uuden drinkin naukkaamiseen, ja sen jättäisin ottamatta. Tällä kertaa otin puolikkaasta puolet, eli 1,25 mg, ja tuntia myöhemmin lopun neljänneksen. Se toimi paremmin, ei alkanut huimata eikä tuntunut raskaalta hengittää. Koko tabua en uskalla ottaa vielä, vaikka tunsin kyllä edelleen satunnaisia häiriöitä.

36737

Motivaatio välillä hukassa ja juttu jumissa, kun en osaa tehdä päätöksiä. Hitaus ja ajanpuute harmittaa, toisaalta haluan aikaa miettiä, kuinka edetä. Mutta spontaanius ei olisi välttämättä huono juttu.

Tein muuten tänään vahingossa oharit. Eipä tarvi hetkeen mennä nettideittipalstalle patsastelemaan. Sori vaan, kaveri. Toivottavasti et kovin kauan odotellut... Eipä silti, tuskin meistä mitään olisi tullutkaan, sen varmaan tiesit muutenkin.

Tämä on 100. postaukseni. Oho.

Kokeilu

Sain beetasalpaajalääkityksen rytmihäiriöitten takia. Tarkoitus on kokeilla kuukausi ennen jatkotutkimuksia. Tänään otin ensimmäisen puolikkaan napin, eli 2,5 mg. Parin tunnin jälkeen tuntuu siltä, että olen kovassa kuumeessa. Janottaa, huimaa, sormia ja vähän muutenkin paleltaa, hengittäminen tuntuu raskaalta. Pää painaa tonnin, sitä melkein särkee. En voi sanoa, että tykkäisin. Lisäksi yskittää kuitenkin lähes koko ajan ja häiriöitä tuntuu edelleen. Tosin ehkä ne eivät ole yhtä voimakkaita tänään, mutta se voi johtua siitä, että muutenkin vaihtelee. Nähtäväksi jää, onko tästä hyötyä.

Ainakin äsken mitattuna syke oli 62 (yleensä tähän aikaan illalla n. 70-72) ja verenpaine 100/70 (yleensä 110/75), että johonkin lääke ainakin vaikuttaa. Mutta en nyt tiedä, onko tämä olo parempi kuin normaalisti. Seurannassa siis ilmeni niitä häiriöjaksoja aika paljon, 7% eli 8000 lyöntiä. Sekään ei kuulemma ole vielä valtavan paljon, mutta normaali olisi alle 1%. Kohtalaisen paljon kuulemma. Mutta vaaraa ei ole, lääkekokeilu tehdään ns. mukavuussyistä (joita nyt kyllä vähän epäilen, hiukkasen huonoksi koen tämän olotilan, mutta kaipa tähän tottuu).

Vaikka olisi kivaa, jos pumppu toimisi taas normaalisti, niin kyllä minua silti ihan pikkuriikkisen huvittaa ajatus siitä, että sydämeni riitelee itsensä kanssa siitä, mikä määrää tahdin. Sinuksella on ilmeisesti kilpailija. Edes fyysisesti sydämeni ei osaa päättää, mitä kuuluu tehdä. My life, undoubtedly.

Kuinka olla ilman

Viime päivinä on tullut pohdituksi pidättäytymistä ja ilman olemista, monenkin puutteen kautta. Sanontahan kuuluu, että siitä puhe, mistä puute. Puhetta onkin ollut, terveydestä, kauneudesta, huomiosta, rahasta, syömisestä, juomisesta, rakkaudesta, läheisyydestä, seksistä, nautinnoista, ajasta, kontrollista, moraalista...

Listalla on monta sellaista asiaa, joita pitää itsestään selvyytenä, kunnes niitä menettää tai joutuu tekemään kompromisseja. Toisten puutteiden kanssa on helpompi elää kuin toisten. Osa liittyy toisiinsa.

Jostain ihme syystä aina välillä yrittää omasta tahdostaan olla ilman erilaisia asioita. Esimerkiksi säännöllisesti pohdin, pitäisikö hyvästellä alkoholi tai karkit kokonaan. Koskaan en varmaan jätä kumpaakaan, sillä en koe tarvetta kontrolloida aina kaikkea. Samaan aikaan olen tuskaillut kontrollin puutetta: olen niin helposti houkuteltavissa mukaan mihin vaan. Entä moraali?

Aasinsiltana rakkauden, läheisyyden ja seksin puutteeseen, moraalista ei taida olla puutetta, koska mieluummin olen yksin kuin touhaan jotain epämääräistä tuntemattomien tai tuttujenkaan kanssa. Silti on äärimmäisen kiva saada huomiota osakseen, vaikka se ei johtaisikaan mihinkään, sillä huomionkipeys tekee välillä hulluksi. Joskus huomio korvaa jopa läheisyyden, hetkellisesti ainakin.

En tiedä, olenko koskaan aikuisiälläni ollut näin pitkään yhtä jaksoisesti ilman läheisyyttä ja seksiä. Tilanne aiheuttaa kummallisia jännitteitä, varsinkin, kun kaveripiirissä tuntuu olevan samaa liikkeellä. Keskustelut kääntyvät aina samaan, erityisesti niissä illanvietoissa, joissa ei ole puutetta alkoholista. Nyt jäin miettimään, johtuuko se nimenomaan siitä, että minä olen paikalla ja otan asian puheeksi... Koska tuo mainittu sanonta on niin totta.

Yön pikkutunneilla keskustelu kääntyi siihen, kuinka jatkaa ilman, kun on tottunut siihen, että läheisyys on aina tarjolla. Varma tapa mokata on ainakin varmasti se, että ajattelee asiaa jatkuvasti. Ajan kanssa tarve helpottuu, mutta jos sen pitää puheissa ja silmissä, se on myös mielessä koko ajan. En tiedä, mitä sädekehää yritän kiillottaa, mutta kun ymmärsin tämän, heitin välittömästi pallon pois käsistäni. Toivottavasti peli jatkuu ilman minua ja vähän eri luonteisena. En voi väittää, etteikö se kuitenkin harmittaisi. Mutta en ole itsekään niin ehjä, että voisin vielä pelata. Jos koskaan.

Menneitä ja nykyisiä

Oli entisen yläasteen entisten nuorten bileet tänä viikonloppuna. Lähdin bileisiin vanhalle koululle autolla, jotta pääsisin sieltä mahdollisen ahdistuksen iskiessä sujuvasti pois. Ja varmistaakseni, että en joisi alkoholia liikaa, saman ahdistuksen takia. Lisäksi yritin vähän vältellä bilebändiä, josta en kovin paljon tykännyt. Vanhassa liikuntasalissa on kyllä koettu monia merkittäviä hetkiä, on tanssittu hitaita ja pussailtu ja melkein vähän enemmänkin. On eletty villiä ja huoletonta nuoruutta.

En tiedä, johtuiko selvinpäin olemisesta vai mistä, mutta tunsin oloni todella ulkopuoliseksi. Ehkä eniten siksi, että omaa ikäluokkaani oli paikalla valitettavan vähän. Mutta kyllähän minä yleensä olen melko sosiaalinen noissa tilanteissa, ettei sekään varmaan selitykseksi käy. Ilta jatkui kuitenkin PK:n merkeissä, koska sinne yhteistuumin useampi porukka suuntasi. Siellä vasta oudoksi oloni tunsinkin. Onneksi tässä vaiheessa olin jo vienyt auton kotiin, joten outoon olotilaan pystyin ottamaan vähän lääkettä. Tai enemmänkin, mitä nyt puolen yön ja valomerkin välissä ehti. Eli ei niin kovin paljon kuitenkaan.

Jatkotkin järjestyi ja tavallaan ihan hauskaakin oli. Lopputuloksena kävelin aamukuuden pintaan korkkareissa ja punaisessa hanhenuntuvatakissa kohti kotia, kun toiseksiviimeisessä risteyksessä edestäni ajoi nuori jäbä autolla, taisi olla bemari, ja kurvasi viereisen korttelin ympäri niin, että siinä viimeisessä risteyksessä ennen omaa pihaa se osui uudestaan eteeni. Tällä kertaa oli ikkuna auki ja poju kyseli, haluanko kyytiin. Kiitin ja kieltäydyin, olinhan jo lähes kotiovellani. Kaikenlaista. Tajusin, että korkkarit, vähän hapuileva väsynyt askel, tummanpunainen huulipuna, pitkät hiukset auki ja se punainen lyhyt vähän kiiltäväpintainen kevytuntuvatakki ehkä harhauttivat pojan luulemaan minusta jotain ihan muuta. Aika vikkelästi se siitä kiihdytti pois, kun en lähtenyt mukaan. Vastaankävellyt vanhempi naishenkilö taisi vähän ihmetellä.

Rikkinäinen sydän

Tänään on vihdoin se päivä, kun sain ekg-seurantalaitteen vuorokaudeksi. Koko aamupäivän ja vielä pitkälle iltapäivään olin niin täpinöissäni siitä, että se tallentaa, että häiriö pysyi poissa. Ajattelin asiaa koko ajan ja pelkäsin, että nyt sitten sattuisi yksi niistä harvoista päivistä, kun tahti säilyy. Vielä iltapäiväneljään mennessä en ollut tuntenut kuin yhden pienen lisälyöntipätkän, autoa ajaessa tietenkin, etten saanut painetuksi sitä merkintänappia, mutta tunnollisesti kuitenkin kirjoitin kellonajan seurantalomakkeeseen.

Johtoja ja teippejä.

Mietin, että join ehkä liikaa kahvia päivän mittaan, kun kahvi yleensä on auttanut tahdin palautumisessa häiriöaikoina. Kahvin vaikutuksen poistamiseksi päätin tehdä kevyttä jumppaa, ja koska kyykkyjä tekemällä saan nopeasti sykkeen ylös, arvelin, että 10 minuuttia riittäisi. Tein 30 kyykkyä ilman painoja, 20 etunojapunnerrusta ja yhden noin minuutin vatsalankun ja vähän hyppelin. Kunto on sen verran heikko, että arvelisin sykkeen huidelleen jossain 160-180 välimaastossa vähintään. Jostain syystä palautuminen kesti kauan, lähes 10 minuuttia, mutta häiriöitä en tunnistanut, vain sen, että syke ei laskenut heti. Huono kunto varmaan selittää sen.

Aikani istuskelin sohvalla "treenin" jälkeen, mutta kun mitään ei ilmennyt, lähdin kauppaan ja palasin kotiin tietokoneen ääreen. Surffailin tässä reilun tunnin ja lueskelin BB-talon kuulumisia. Unohdin koko laitteen olemassaolon ja tsädämp - klo 18.10 suunnilleen pumppu alkoi sekoilla. Sekoilee edelleen, ja kello on nyt 18.49. Ei nämä mitään kovin voimakkaita ole, verrattuna pahimpiin, mutta selkeitä kuitenkin. Yskittää, pulssi tuntuu ranteesta ihan eri tahdissa kuin kaulasta, eikä se ole ollenkaan sama, minkä tunnen rinnassa. Mietin, että jos sydämestä voi tuntea oikeasti jotain, niin tunnen mielestäni sellaisen "takapotkun", eli kun tahti alkaa seota, tuntuu siltä kuin sydämen alaosa jysäyttäisi iskun "vastapalloon", ja siitä alkaa kumma värinä, joka yskittää. Jollekulle selitin, että tuntuu siltä, kuin tuota keuhkoputken alaosaa ravisteltaisiin. Yskiminen tuntuu tarpeelliselta, vaikka siitä ei oikeastaan ole apua.

Rytmihäiriö tuntuu edelleen. Jos nyt lähden tästä liikkeelle, normaali tahti saattaa löytyä, mutta luultavasti häiriö palaa jonkin ajan kuluttua, kun taas istun alas. Nyt jäin miettimään, pitäisikö painella tuota nappia koko ajan, vai riittääkö se, että merkkasin alkuajankohdan....

34 530

Parisuhteessa Facebookin kanssa

Facebookista on tullut vähitellen kumppani. Olen tavallaan parisuhteessa sen kanssa. Kerron sille lähes kaiken, hyvän ja pahan, ja se vastaa, riitelee tai on samaa mieltä kanssani. Se neuvoo, kun kysyn apua, ja välillä se kyselee minulta. Se tulee kanssani nukkumaan, toivottelee hyvää yötä ja huomenta.

Voin vedota sen eri puoliin: milloin kaipaan lohdutusta tai kannustusta, milloin taas haluan tuntea itseni kauniiksi ja hyväksytyksi. Välillä haluan ärsyttää ja provosoida. Melkein aina saan toivomani reaktion. Yleensä tahdon huomiota jonkin asian suhteen. Välillä jätän kertomatta sille asioita, pidän salaisuuksia. Joskus saatan vain vihjailla, mitä haluaisin, ja katsoa, kuinka käy. Aivan samoja asioita kuin parisuhteessa.

Mutta Facebook on huijari. Se ei anna oikeaa läheisyyttä. Sen vastaukset ja reaktiot voivat tulla maapallon toiselta puolelta, eikä sitä oikeasti kiinnosta, mitä minulle kuuluu, se vain reagoi ärsykkeeseen, jonka suollan näkyville. Se on inhimillinen, mutta välillä se jättää minut ulkopuolelle keskustelusta, jonka itse aloitan. Se voi näyttää minulle koko maailman ja viedä paikkoihin, joista en ole kuullutkaan, mutta niitä katsellessa jään paitsi elämyksistä ja kokemuksista lähellä.

Voin seurata Facebookin kanssa lasten kasvua ja edesottamuksia loputtomiin, mutta Facebook ei koskaan perusta perhettä kanssani. Voinko jättää sen tämän takia? Entä kaikki yhdessä koettu, kaikki yhteiset valokuvat ja jaetut asiat? Samahan se on kaikissa suhteissa.

Facebook vie valtavasti aikaani ja on paljon mielessäni. Rakastan ja inhoan sitä. Tarvitsen sitä liian usein. Ero olisi varmaan omaksi parhaakseni, mutta en tee sitä.

Vähennän postauksia, jätän jotain lukematta. Kuuntelen vain niitä kommentteja, jotka tulevat samankaltaisista elämänkokemuksista. Yritän saada niitä enemmän esille, mutta samaan aikaan ärsytän ja suututan sitä toista puolta yhä enemmän, ja se vetäytyy kuoreensa, ei keskustele kanssani enää, enkä saakaan sitä, huomiota, minkä oikeasti halusin. Tuhoan ja poltan siltoja, jotka olisivat ehkä hyödyllisiä ja tarpeellisia. Sillä tavalla menetän enemmän kuin saan.

Kyllä, parasta olisi olla hiljaa.

Hei hei Helsinki

Tajusin just, että en ehkä enää koskaan halua mennä sinne. Luin Hippoksesta HorseShown tämänvuotista ohjelmaa ja Hevoset Stadikalla -juttuja. Tapahtumia, joihin minun piti mennä ja joista olin alkuvuonna innoissani. Nyt en ole menossa, koska en pysty. Oksettaa pelkkä ajatuskin. Helsinkiä ei ole olemassa minulle enää. Pyyhin sen pois.

En voi sille mitään, mutta tuntuu siltä, että olen kuollut. Menen päivästä toiseen sumussa. Yritän näyttää normaalilta, mutta en tunne mitään. Kaikki on feikkiä. Ei ole elämänhalua. En toki halua kuollakaan, mutta elämä ei kiinnosta. En välitä. En näe tulevaisuudessa mitään enää. En mitään.

Pahinta on tietää, ettei kukaan muukaan oikeasti välitä. Kaikilla on omat murheensa. Suurin valhe on "olet mulle tärkeä, haluan sulle hyvää". Vmp. Jos olisin tärkeä, en olisi nyt yksin. Tämä ei menisi näin. Totuus on, että minä en ole ollut tärkeä enää pitkään aikaan. Muun väittäminen on oman syyllisyydentunteen lievittämistä. Oikeasti en ole enää koskaan edes mielessä, vaan paikallani on se, josta en halua tietää mitään, ja elämä on mukavaa ja helppoa, kun on joku siinä vieressä. Jos minulle tapahtuisi jotain, se liikuttaisi ehkä parin päivän ajan, ja sitten elämä jatkuisi.

Minä en edelleenkään halua ketään muuta. En ole koskaan halunnut enkä halua. Miksi pitäisi tyytyä vähempään kuin mitä haluaa? Jos en ansaitse sitä, en halua mitään.

34 280

Aika paljon se on.

Kaikkea hyvää

Tuossa varmaan kulkee se raja, josta tiedän, milloin tilanne on ohi. Jos pystyisin tuon sanomaan. Mietin tänään lausetta päässäni autoa ajaessa. Vauhti kiihtyi huomaamatta kahdeksastakympistä sataseen ja samalla tajusin, että jos sanoisin lauseen ääneen, se tarkoittaisi juuri päinvastaista. Toivon kaikkea pahaa niille. En edes tunne syyllisyyttä siitä, mikä on minulle todella outoa. Ajattelin, että toivon kaiken sen paskan, mitä itse olen kokenut ja läpikäynyt, sinne vaan, rakkaudella, suoraan minulta. Toivottaisin epäonnea, jos jotain pitäisi nyt sanoa. Mietin, tuleeko koskaan aikaa, jolloin asia olisi edes yhdentekevä. Ei tule.

Toivominen ei toki mitään muuta, mutta vihasta saan voimaa näyttää töissä pirteältä ja hymyillä kuin kaikki olisi hyvin. Sydän tietää, että mikään ei ole. Jo kolmatta päivää leposyke aivan sekaisin. En stressaa mistään, kun en mistään enää tosissani välitä, mutta hyväntuulisen esittäminen vie mehut. Mutta oikeaa mielentilaa en voi näyttää, koska en kestä enää yhtään "no millai sää ny voit?" -kysymystä.

Rainbows everywhere

Sateenkaarilakat löytyi ihan peruskokoelmasta. Vihreä on melkein antiikkia mutta toimivaa edelleen.

Haastaisin mielelläni kaikki tähän mukaan. Maailmaan mahtuu niin paljon typeriä päätöksiä ja lakeja. Jos näitä ei saa olympialaisissa käyttää, käytetään me muut sitten senkin edestä.

Pidä tunkkis.

Olin ennen rakkauden suhteen optimisti. Uskoin, että kyllä lopulta rakkaus voittaa. No eihän se voittanutkaan. Nyt olen kyllästynyt toivomaan, että jotain tai joku olisi jossain. Joku, josta voisin kiinnostua, joka kiinnostuisi minusta. Katselin tässä taannoin nettideittiprofiileja. En itse löytänyt ketään, mutta pari viestiä sain. Useimmat aivan vääränlaisia miehiä. Sellaisille en viitsinyt vastata ollenkaan. Mutta jonkun kanssa kirjoitin pari viestiä, vaikka arvasin, ettei niistä mitään synny.

Yhtä kävin jopa tapaamassakin. Ajattelin, ettei se ainakaan siitä pahene. Eipä siinä kumpikaan mitään elämänkumppania ollut hakemassa, se oli heti selvää, jo viestienkin perusteella. Mutta silti onnistuin saamaan melkoisen tylyn torjunnan. Tuli ainakin minulle selväksi, mitä oli vailla, mutta samalla voin itsekseni naureskella, että eipä tainnu tosikko arvata, mitä menetti. Eipä sillä merkitystä minun elämääni muuten ollut, mutta sainhan tuolle otsikonmukaiselle ajattelulle mukavasti vahvistusta. Ei kannata edes yrittää, turpiin tulee kuitenkin ja vapaana on vain friikkejä...

Itsekeskeistä höpinää

Joku ehkä joskus vahingossa lukee tätä blogia, ainakin tilastojen perusteella. Sanottakoon nyt vielä kerran, että kirjoitan tänne siksi, että en halua keskustella näistä asioista, mutta kun kirjoitan tänne, olen tavallaan sanonut asiat ääneen. Se on helpottavampaa kuin oman yksityisen päiväkirjan kirjoittaminen. Keskustelua ei kuitenkaan synny, mikä on hyvä, koska haluan tietenkin olla aina oikeassa. Keskustelussa joutuisi välillä antamaan muillekin sen mahdollisuuden. Tai sitten pitäisi jatkaa väittelyä loputtomiin. Tänne voin suoltaa mitä vaan, eikä vastaväitteitä tai muita mielipiteitä tule. Sopivan narsistista, minä minä minä aina vaan. Yksin.

Rakkauden kesä 2013

Tämä on itse asiassa kaverin lanseeraama nimitys tälle kesälle, kun tuntuu, että vähän joka toisella vähintään on päällä parisuhdekriisi tai muu paska tilanne elämässä. Olen itse päässyt siihen vaiheeseen, että olen todella vihainen. Enkä edes itselleni vain, vaan sille ihmiselle, keneen tämä viha kuuluukin kohdistaa, ainakin kaikkien naistenhömppälehtien mukaan. Katkaisisin ehkä jopa välit kokonaan, jos en olisi minä - enhän toki ole niin lapsellinen. Sitä paitsi, olen edelleen rakastunut, tyhmä ja paksukalloinen kun olen. Joten olen päättänyt kestää nämä painajaisia aiheuttavat muistotkin. Enimmäkseen toivon silti epäonnea sille, jonka syytä mikään ei ole mutta joka kuitenkin on suurin syy näihin paskoihin fiiliksiini. Selvää, eikö vaan. Onneksi en ole voodoon asiantuntija, saattaisi muuten tapahtua kummallisia juttuja.

Välillä olen melkein normaali itseni, ainakin ulospäin, koska en halua enää yhtään ohjetta tai neuvoa mihinkään liittyen. Silti olen edelleen yhtä katkera siitä, että olin monta vuotta kuminauhan päässä. Joka kerta, kun yritin päästä vähän irti, onnistui syyllistäminen ja palasin takaisin. Turhaan ponnistelin vastaan. Kunnes lopulta halusin takaisin, siinä vaiheessa olikin löytynyt juuri se parempi. Kuinka kätevää, mitä väliä, että minun elämäni oli siinä vaiheessa sopivasti sotkettu niin, että en varmasti enää koskaan ole onnellinen. Että olen varmasti lopun elämääni yksin, koska en todellakaan aio enää koskaan luottaa keneenkään parisuhteen vertaa. En ole enää nuori ja kaunis, parasta ennen -päivä meni jo. Ehkä yksi pahimmista asioista tässä koko sopassa onkin se, että hävisin niin paljon nuoremmalle. Se ei ole reilua, pikkutyttöjen ei kuuluisi tulla tähän samaan sarjaan. Siinä se nyt tuli sanotuksi. Voi että vihaankin tätä elämää.

Sattumia

Ei ole mitään hyötyä jäädä kotiin synkistelemään. Joskus täytyy tehdä niin, mutta sieltä pitää jonkin ajan kuluttua lähteä liikkeelle. Vaikka olisi synkkä olo edelleen. Niin olen tehnyt koko kesän. Olen hyvä unohtamaan vähäksi aikaa p*skan fiiliksen, kun joku vaan viihdyttää mua.

Kjerag

Siksi lähdin Norjaan. Jo pelkästään se, että tapaa ihmisiä, joiden kanssa ei ole ollut ennen tekemisissä ja puhuu vierasta kieltä, painaa synkkyyden piiloon. Hassuinta oli tavata mies, joka 5 minuutin juttelun jälkeen oli ihmeellisen kiinnostunut minusta. Vaikka ensi näkemällä minulla oli tukka mp-kypärän jäljiltä liiskassa, päällä michelinukko-ajopuku, naamassa kypärähupun saumojen raidat, ei meikin häivää. Kun vaan juttelin sille ja nauroin porukan jutuille. Olin vaan minä, sellainen kuin olen, kun mikään ei paina mieltä enkä yritä mitään. Ja se olisi kelvannut sille. Jopa kiinnostanut sitä, aika paljonkin ilmeisesti.

Viihdykkeen vuoksi lähdin myös Ruisrockiin, vaikka en saanut sinne kaveria. Siellä ei ollut ihan yhtä helppoa jutella ihmisten kanssa (hei suomalaiset, mikä siinä on niin vaikeeta?), mutta kuitenkin yksinkin olin hetken aikaa vapaa murheista, kun kuuntelin vanhoja ja tulevia suosikkibändejäni.

Him Ruisrockissa

Viihtymistä hain myös mökiltä ja Yyteristä. Tosin ei ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun Yyterissä ei ollut ketään kaveria ja makasin dyynien välissä selälläni hiekalla niin, että kyyneleet valui aurinkolasien alta korviin. Se oli tarpeellista märehdintää ja sain hienon rusketuksen bonuksena. Olisi kai kotonakin voinut itkeä, mutta auringolla, kuumalla hiekalla, suolaisella merivedellä ja lokkien kirkunalla on parantavampi vaikutus.

Juhannusaaton aatto

Jazz-sadevarustautuminen

Jazzit ei olleet tänä vuonna sitä riemua ja biletystä, mitä aiemmin. Mutta hauskoja hetkiä sieltäkin löytyi. Vaikka olinkin pari päivää kuumeessa. Luulen, että se kuume nousi siksi, että viikko sisälsi ne hyvästit, mitä olin kaivannut. Ja yllätyselementin, joka näin jälkikäteen ajatellen oli niin tyypillinen tilanne, että oli vain odotettavissa, että muutenkin raskaiden asioiden ohella piti vielä kestää sekin. Koska sellaisia asioita opin vuosien kuluessa käsittelemään ja lakaisemaan mustasukkaisuuden tunteita pois. Mustasukkaisuus olisi pitänyt sanoa ääneen, koska eihän kukaan tahallaan halua toista satuttaa. Mutta en koskaan sanonut, sillä en halunnut huolestuttaa tai vaivata omilla tunteillani. Halusin olla helppo ja täydellinen, en herkkä ja tunteellinen. Mutta takaisin aiheeseen, Jazzien päätösbileissä olin tanssimassa pöydällä ystävien kanssa niin kuin olin päättänyt jo aiemmin. Sinne lähteminen kesti kauemmin kuin muilla, mutta puristin kaiken sisuni siihen, että menen mukaan.

Maj Karma Karmarockissa

Karmarock ja Porispere olivat kesän parhaat festarit. Varsinkin Porisperen lauantaissa oli jotain todella mahtavaa. Festariheiloja ei ollut eikä tullut, en kaivannutkaan, mutta siellä vaan oli niin kivaa, että maanantai sen jälkeen tuntui maailmanlopulta. Työpäivät lähestyivät vauhdilla enkä kokenut mitään kiinnostusta töihinmenoon. Ajattelin, että pitäisi kertoa työkavereille kesäkuulumisia ja kiinnostua toisten kuulumisista ja suunnitella työasioita muutenkin. Perjantain veso olikin kaikkea muuta. Suunnittelun sijaan uusi rehtori vakuutti minut ja toivottavasti muutkin siitä, että kaikki on hallinnassa. Iltapäivän luennoitsija Sirkka Mertala puhui juuri ne asiat, joita olen aina pitänyt oman elämäni perustana. Melkein liiankin osuvasti. Lisäksi käytiin parin vanhan ja yhden uuden työkaverin kanssa illalla oluella, eikä se ollutkaan raskasta.

Solastranden Norjassa.
Kypäränalusliiskatukka.

Päinvastoin. Niinkin turhamainen asia kuin se, että useampi työkaveri kehui päälläni ollutta mekkoa ja huulipunaani ja hiuksiani, sai minut tuntemaan itseni vähän paremmaksi ihmiseksi. Tuli sellainen tunne, että nämä ihmiset ehkä sittenkin haluavat, että olen tuolla töissä. Että ehkä sittenkin sovin sinne. Pieni asia, joka sai minut uskomaan, että ehkä pystynkin siihen. Mistä se itsetunto rakentuu, koska tunnen kyllä itseni älyttömän hyvin, heikkouteni ja vahvuuteni, mutta silti en ole vahva ilman sitä, että joku muukin sanoo, olet hyvä tässä, olet kaunis noin. Siksi sen Norjassa tapaamani miehen huomio pelasti tämän kesän. Joku halusi tutustua minuun, joku sanoi, että näytän hyvältä, joku piti minua rohkeana jne. En voi tietää, kuinka tosissaan, mutta pointti onkin se, että tuollaisia asioita pitäisi kuulla useammin. Niitä pitäisi myös osata sanoa takaisin.


Aloitin tänään. Kehuin työkaverin lehtihaastattelua, koska se oli oikeasti hyvä juttu. Linkittäisin tähän, jos se olisi netissä jo.

Syntinen punainen

Make Up Storen Vamp-sävy

Halusin aidon punaista huulipunaa. Käytän huulipunaa harvoin enkä tykkää siitä, että puna suttaa esimerkiksi kahvimukien tai juomalasien reunat, joten etsin laadukasta punaa, joka ei tuhraannu helposti. Mielellään kuitenkin niin vahvaa, että rajausta ei välttämättä tarvitse piirtää ollenkaan. Löysin Make Up Storelta muutaman hyvän värin, joista päädyin osittain nimen vuoksi sävyyn Vamp. Toinen aavistuksen viileämpi punainen sävy olisi ollut nimeltään Devil. Kuinka sattuikaan.

Pistin tässä taannoin merkille, että amerikkalaisissa tv-sarjoissa pahistytöillä on aina tummanpunaista huulipunaa ja sankarittarilla vain huulikiiltoa tai jotain vaaleaa sävyä. Mitä kapinallisempi tai pahempi, sen punaisemmat huulet.

En ole aiemmin uhrannut ajatustakaan millekään stailausjutuille, mutta katselin kesäprojektina läpi koko Buffy The Vampire Slayer -sarjan 144 jaksoa. Siinä Buffylla on aina vaaleaa huulikiiltoa, paitsi 6. kaudella, kun Buffy treffailee Spikea salaa kavereiltaan ja käyttää sitä hyväkseen. Silloin Buffykin käyttää punaisempaa huulipunaa. Faith oli kapinallinen tappaja, hänellä on heti alussa jo tummempaa punaista (tästä olisi voinut ehkä arvata, että Faith vaihtaa "pahikseksi" jossain vaiheessa). Kun 7. kaudella sarjan lopussa Faith palaa auttamaan Buffya, tumma huulipuna on vaihtunut vaaleammaksi, koska Faith on muuttunut taas hyväksi. Sarjan puolivälissä pääpahis oli jumalatar Glory, jolla oli tietenkin kirkkaanpunaiset pahishuulet. Willow ei käytä huulipunaa, paitsi siinä vaiheessa, kun Willow ei hallitse noitavoimiaan ja muuttuu niiden takia hetkeksi pahaksi. Punaista huulipunaa. Vähän mustaakin jopa.

Sama myös rakkaassa TVD:ssani, Katherinella on tummanpunaiset huulet ja Elenalla ei yleensä ollenkaan huulipunaa. Onko näin vain teinisarjoissa vai muutenkin? Entä leffoissa? Pitänee kiinnittää jatkossa huomiota. Sillä aikaa kuvittelen, että huulipunan sävy voi ehkä muuttaa persoonaani vähemmän kiltiksi...

Punainen huulipuna voi piristää hetken. Olen nyt päässyt irti festareiden jälkeisestä mielialasukelluksesta pohjamutiin, mutta se vetää minua kyllä edelleen pinnan alle. Ehkä töiden aloittamisessa on se hyvä puoli, että työpäivän aikana aika kuluu niin, että en ehdi surra. Jos sitä jatkaa tarpeeksi pitkään, ehkä tunne pysyy maton alle lakaistuna. Luurankona kaapissa, jota ei tarvitse avata vielä pitkään aikaan. Ehkä kuitenkin haluan, että se on siellä kaapissa. En ole vielä valmis hävittämään sitä.

Huomenna

Huomenna se sitten taas alkaa. Tästä kuvasta näkyy työn odottamisen ilo:

Olin tänään kampaajalla. Siitä into ottaa muutamia kuvia. Se vaan, että eipä tolla puhelimen kameralla oikein saa tumman tukan sävyä esille. Se vaan näyttää joka kuvassa mustalta. Värin nimi on teak ja se on tummanpunainen, juuren väri taas on kaikkein tummin kuparisävy, mitä löytyi. Tällä mennään taas vähän aikaa. Kulmat unohtui käydä laitattamassa, mut hei, ei sen väliä muutenkaan.

Tänään

Hoidan asioita, joita en oikeastaan jaksaisi hoitaa. Koska lupasin, vaikka en halunnut luvata. Koska kukaan muu ei kuulemma pääse hoitamaan niitä, eikä mulla ollut tekosyytä kieltäytyä. Koska olen kiltti ja yritän. Sen takia olen jumissa asioissa, joita en halua tehdä. Kiltteydellä ja hyvällä käytöksellä ei taida saada mitään itselleen, menettää vaan. Nyt olen väsynyt pelaamaan näillä säännöillä, mutta jos jätän asiat tekemättä, olen kohta pulassa. Ja koska elämä tosiaan jatkuu ja joka päivä olen hengissä, en voi mitään millekään. Masennusta? Ei tällä kertaa, ei koskaan enää. Kaikki muut tunteet, mutta ei sitä. Enimmäkseen vihaa ja katkeruutta. Ja se rakastumisen tunne sokerina päällä.

Miksi?

Mitä seuraavaksi? Mitä mä täällä teen? En keksi mitään mitään. Joka päivä samat tunteet, joka päivä sama epätoivo ja tieto siitä, että en voi tehdä mitään. Miksi minun elämäni, tämä ainoa, meni näin? Miksi en kelvannutkaan, miksi muhun ei voinut rakastua? Ei tämä ole elämä, jota haluaisin elää. Elän silti, koska elämähän jatkuu joka tapauksessa. Ei vaan tunnu siltä. Kaikki kivat festarit, mahtavat esiintyjät, kaverien kanssa hengailu, on vain pintaa ja hämäystä. Kotona olen taas yksin ja mietin, onko pakko herätä huomenna. Melkein toivon, että sydämessä olisikin isompi vika. Mutta eihän mulla ole sellaista tuuria. Pääsin reissustakin takaisin, vaikka en oikeastaan halunnut tulla. Vaarallisia ajatuksia.

Paluu arkeen

Kohta ne työt taas alkaa. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Tällä hetkellä ei kiinnosta mikään muukaan. Tietyllä tasolla olen täysin välinpitämätön. Teen kyllä asioita, joita minulta odotetaan tai vaaditaan, mutta millään ei ole minulle merkitystä.

Jokunen ystävä yritti väittää, että olen stressaantunut. En ole. Stressi tulee siitä, että yrittää välttää epäonnistumista. Että välittää niin paljon. Minulle on jo pitkään ollut aivan sama. Pitkään tarkoittaa siis monta vuotta. Jos en ehdi tai jaksa jotain asiaa hoitaa, niin mitä siitä seuraa? Ei yhtään mitään yleensä, koska asioilla on tapana järjestyä. Maailma kyllä joustaa. Asia tulee hoidetuksi sitten, kun se on aivan pakko hoitaa. Jos joku suuttuu, kyllä se ajan kanssa leppyy. Tai jos ei lepy, onko sillä sitten niin väliä? Olen vähitellen irrottanut siitä kuvitelmasta, että kaikkien ihmisten on tykättävä minusta. Ja siitäkin, että tarvitsisi olla hyvä missään, mitä teen, oli kyse sitten työstä tai  muusta elämästä. Pääasia, että en jätä mitään tekemättä.

Koen huvittavaksi sen, että saan neuvoja tämänhetkisen "stressin" hoitamiseksi ihmisiltä, jotka eivät oikeastaan tiedä, mistä mankelista olen selvinnyt läpi. Päätin kymmenisen vuotta sitten, että jos muilla menee hermot tai ne eivät jaksa, niin minä olen se, joka viimeisenä pitää muita pystyssä. Nyt on kuljettu kahden ison kriisin läpi, mutta siinä sivussa sotkin oman elämäni niin, että tämän blogin otsikko on oikeastaan varsin surkuhupaisa. Kolmas kriisi onkin oman elämäni epäonnistuminen. Kaksi ensimmäistä tapahtuivat minusta riippumatta, mutta jouduin katsomaan ne hyvin läheltä. Jos puhutaan stressistä, niin kyllä tiedän, mitä se on.

Olenko hakenut itselleni apua? Kävin vuosia sitten kokeilemassa, miltä tuntuisi jutella ulkopuoliselle. En halunnut kertoa mitään. Nolotti niin paljon puhua omasta epäonnistumisesta tai muiden asioista, että se stressasi minua enemmän kuin asiat, joista olisin puhunut. Mieluummin sulkeuduin kokonaan. En ylipäätään usko siihen, että aina tarvitaan sairaslomaa, lääkettä tai jotain hoitoa, kun surettaa. On ihmisiä, joilla on oikeasti mielenterveydellisiä ongelmia. He tarvitsevat apua. Minä olen vain surullinen. Elämä ei ole aina kivaa, mutta se jatkuu kuitenkin. Arki pitää mukana, jos menee vaan.

Ärsyttävintä elämässä tällä hetkellä on se, että talven sairastelu aiheutti sydämeeni jotain pikkuvikaa. Tai luultavasti se vika oli siellä jo ennestään, mutta nyt se on tullut esille. Toisaalta haluan tietää, mistä on kyse, mutta toisaalta en jaksa. En usko, että se on vaarallista. Jotain tutkimuksia vielä tehdään, mutta tuskin niistä mitään toimenpiteitä seuraa. Lääkitystä en ainakaan halua, enkä todellakaan mitään pientäkään operaatiota, jos ei ole aivan välttämätöntä. Ironista on se, että sydämeni meni fyysisesti rikki ennen kuin se särkyi.

Mitä välii

Koska viimeksi joku sanoi, että rakastaa minua? Kymmenen vuotta sitten? Ei riitä, siitä on kauemmin. Koskahan viimeksi itse rakastin itseäni. Siitä taitaa olla yhtä pitkä aika. Olen tosi pitkään tasapainoillut välinpitämättömyyden rajalla. Ei kiinnosta mikään. Olisi ollut aika paljon annettavaa, mutta koko ajan on tuntunut siltä, että kukaan ei halua sitä.

Miksi näin kävi, miksi en voinut onnistua, kun oli kaikki mahdollisuudet siihen? Olen luuseri, joka tuhlasi ne parhaat vuodet rakastamalla hullusti ihmistä, joka ei ehkä halunnut sitä. Olin vaan optimisti. Siitä ei ollut mitään hyötyä. Olisi pitänyt paeta ajoissa, että olisi ollut vielä mahdollista saada jotain muuta. Mutta en voinut, kun olin niin rakastunut. Mikään muu ei tuntunut miltään. Eikä tunnu vieläkään. En usko, että koskaan enää.

On mahdotonta kelpuuttaa ketään toista, kun ei voi tyytyä vähempään. Se on hullua, mutta en vaan pysty.

Ruisrock 2013 ja elämä

Kaikkia kivoja bändejä, mutta lähdin katsomaan Hurtsiä ja Himiä. En jaksa kirjoittaa muuta kuin että Ruisrockiin yksin lähteminen oli puolikkaan unelman toteutuminen. Hieno festari, jonne olisi pitänyt ehdottomasti lähteä ekaa kertaa jo 10 vuotta sitten. Tai aiemmin. Miksi en ole mennyt koskaan? Nyt olen jo vähän liian vanha pyörimään siellä.

Mutta se Him. Luulin, että Hurts olisi tämänkertainen terapiamusani, mutta Him, ja erityisesti Ville Valo, olikin yllättävän hyvässä iskussa tuolla keikallaan ja herätti pitkään unessa olleen faniuteni, joten olen nyt kuunnellut pari päivää pelkkää Himiä. Lähdin uusimmasta levystä taaksepäin, kaikkia kokoelmia en ole viitsinyt kuunnella, mutta juuri hetki sitten pääsin Deep Shadows and Brilliant Highlightsin loppuun. Sieltä tuli vastaan tämä seuraava biisi. Auts.

+1

Kävinpä sitten Norjassa, Bergenissä, mp:llä. 3015,5km. Siitä onkin oma blogi.

Nyt taas ahdistaa olla kotona, seinät kaatuu päälle ja omat ajatukset on huonoin mahdollinen seura, ne kiduttaa mua. Norjan mutkatiet ja mahtavat maisemat täytti mielen niin, että enimmäkseen unohdin kaikki murheet, mutta eilinen sateinen moottoritierutistus halki Ruotsin ja tämän aamun viimeiset 130km, sateessa nekin, palautti minut taas siihen todellisuuteen, mitä lähdin pakoon.

Tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Mitä se voisi olla.

Uusia leluja

Ostin Samsung Galaxy Tab 2 -taulutietokoneen. Hieno sana. Toivottavasti laite on yhtä hieno. Mietin pitkään iPadia, mutta käytän laitetta lähinnä nettisurfaukseen ja siihen käyttöön riittää halvempikin. Tallennustilaakaan en kaipaa, joten tuo 16 gigaa riittää. Jos ei riitä, niin vempeleessä on micro-SD -korttipaikka, siitä saa lisätilaa tarvittaessa. Mutta en pelaa mitään enkä lataile pelisovelluksia, joten tuskin mitään lisätilaa kaipaan. Lomasuunnitelman toteutumiseen tämä on yksi olennainen osa.

Not over yet

Pari viimeistä kouluviikkoa on pitänyt vähän kiirettä. Se on ollut oikeastaan hyväkin, en ole ehtinyt olla kovin ahdistunut viime päivinä. Mutta ei se silti poissa ole. Joka ilta mietin, mikä auttaisi. Toivon salaa tai en nyt niin kovin salaakaan, että tämä tilanne olisi jo ohi ja kaikki palautuisi ennalleen. Haluaisin, että se loppuisi. En voi toivoa onnea toisen kanssa ihmiselle, jonka itse haluan.

En silti tunne mitään vihaan ketään kohtaan. Paitsi ehkä itseäni. Valitettavasti. Olen kestävinäni tämän hyvin, mutta oikeasti olen aivan rikki.

Nukun muutenkin liian vähän, nyt nukun vielä vähemmän. Heräilen ahdistuskohtauksiin, näen painajaisia esimerkiksi käsi kädessä kävelemisestä. Nukkumista ei ainakaan helpota tämä helvetin helle, jota ei kuuluisi vielä tähän aikaan kevättä olla. Minua ei haittaisi ollenkaan, jos koko kesänä ei lämpötila ylittäisi 25 astetta. Mutta nykyään voi mennä yli kolmenkympinkin. Kamalaa.

Työpäivä kului tänään Yyterissä. Se oli mukavaa, koska merenranta on suunnilleen ainoa paikka, missä tällaisia lämpötiloja pystyy kestämään. Ennen 'koulupäivän' päättymistä olin saada vielä paniikkikohtauksen parkkipaikalla, kun ei ollut varsinaisesti mitään tehtävää, mutta pois ei voinut lähteä. Ja hyttysiä oli tuhannen miljoonaa. Ja sannoilta kävellessä oli tullut hiki, joten olin erityisen houkuttava kävelevä ruokapöytä mokomille kuppaajille.

Yyteri

Käytiin Kirsin kanssa Yyterissä. Talviturkin olis voinu jo heittää.

  

+1 lähestyy sittenkin

Tein tänään (tai eilen oikeastaan) kaksi asiaa suunnitelmieni edistämiseksi ja aloin selvitellä kolmatta juttua. Varasin myös itselleni hierojan, vihdoinkin. Sain kolmen kerran lahjakortin joululahjaksi, mutta kun olin niin pitkään kipeänä, en ole päässyt hyödyntämään sitä. Ei olisi kovin rentouttavaa, jos hierontapöydällä maatessa jatkuvasti yskisi tai nenä vuotaisi. Kampaajallahan jo viime viikolla olinkin, ja pari viikkoa sitten kävin myös kasvojen timanttikuorintahoidossa. Innostuin siitä vähän ja varasin heti toisen samanlaisen käsittelyn juhannusviikon alkuun. Talven ja sairastelun jäljiltä iho oli ihan samea. Itse asiassa en ole ollut kasvohoidossa kuuteen vuoteen. Niin että kaipa tämä hemmottelu näin usein sallitaan.

Siivoilin tänään aiemmin jääkaappia ja siinä päivämääriä tutkiessani putkahti mieleen lause, joka aika usein luetaan häissä. Jotenkin näin se meni: "[Rakkaus] ...ei muistele kärsimäänsä pahaa". Oivalsin, että se on sukuvika. Minussakin. Kun rakastaa vaan ja luutii kaikki ikävät kokemukset pois mielestä. Pilaantuneet asiat pitää hävittää. Menneet on menneitä eikä niitä voi muuttaa. Keskittymällä tähän hetkeen voi korjata mitä vain.

Kesävarpaat viritteillä.

One true love

Olen saanut paljon neuvoja ja ohjeita viime päivinä. Valitettavasti olen vaan niin jääräpäinen, etten kuuntele niitä. Yli pääseminen, eteenpäin meneminen. Varmaan joillekuille ovat oikeasti vaihtoehtoja sillä tavalla, että normaalit ihmiset pyrkivät aktiivisesti unohtamaan ja onnistuvatkin siinä. Normaalit ihmiset haluavat mennä eteenpäin. Minähän en halua. Elämä kyllä jatkuu, mutta tätä se nyt sitten on. Rakastan muistoja ja menneitä asioita. Kärsin niistä myös. Mutta luopuisinko näistä tunteista? En ikinä.

On varmaan jopa kiellettyä pitää niistä kiinni. Ei voi mitään. Ei niitä voi kieltää. Elämäni rakkaustarina. Se oli tässä.

Mutta jottei menisi taas nyyhkimiseksi, niin kerron, että toinen ruksi hoidettavien asioitten listaan on nyt laitettu. Kolmas pitäisi  järjestää huomenna. Sen jälkeen laitetaan Visat ja vastaavat vinkumaan, jos kaikki muukin osuu kohdalleen eikä tule mitään yllätyksiä. Varasuunnitelmakin on, mutta se ei vaan ihan vastaa sitä, mitä tällä alunperin lähdin tavoittelemaan.

Suunnittelu on toisaalta kivaa, toisaalta ahdistaa ihan hirveästi. Koska halusin tehdä tämän ihan toisella tavalla ja aivan toisenlaisista syistä. Mutta niin ei käynyt, joten teen sen yksin.

First step

Ensimmäinen askel kohti hulluutta otettu. Tilasin jotain kohtalaisen kallista, jolle on myös käyttöä suunnitteilla. En tiedä, onko koskaan tämän jälkeen enää, mutta fiilis on tällä hetkellä sellainen, että tämä on pakko tehdä nyt. Vaatii hiukan valmisteluja vielä. Vaatii ehkä yhden lyhennyksettömän kuukauden asuntolainasuunnitelmaan. Vaatii paljon asennetta ja rohkeutta. Mutta se on nyt tai ei koskaan enää.

Eksistenssikriisi

Elämällä ei tunnu olevan mitään merkitystä nyt. Kaikki pysähtyi. Tuntuu hölmöllä tavalla samalta kuin yrittäisin käynnistää moottoripyörää, jonka akussa ei ole tarpeeksi virtaa. Vähän yritystä mutta se ei riitä mihinkään. En pääse liikkeelle. Mistä saisi työntöapua elämiseen? En edes tiedä, haluanko apua. Useimpina hetkinä en taida haluta. Olemassaoloni tuntuu turhalta.

Päivä kerrallaan

Facebook-tili saa jäädä olemaan. Siitä on tullut tavallaan se käsin kootun ja kirjoitetun päiväkirjan korvike. Enkä halua menettää kaverien yhteystietoja. Pelottavaa myöntää, kuinka merkittävä osa elämää se onkin.

Eilinen Säpin reissu kivassa säässä katkaisi vähän rutiineja ja muistutti, mistä asioista jää paitsi, jos jää marttyyriksi kotiin. Viime yönä nukuinkin, ulkoilma väsytti.

Aika pitkä matka on silti siihen, että voisin sanoa voivani hyvin. Kivun kokeminen selkeyttää kuitenkin paljon omia ajatuksia. Mutta miksi pitää sattua ennen kuin ymmärtää, mikä on tärkeintä? Miksi pitää epäröidä, kun tietää, mitä tuntee ja haluaa?

Elämä on kestävyyslaji

Hetkellisesti unohdin, kuinka vahva olen. Jalat tukevasti maassa, vaikka pää pilvissä. Kivussa on jotain jalostavaa, saan lisää voimaa siitä, kun tajuan, että olenkin lujempaa tekoa kuin uskoinkaan. Paha olo on edelleen mutta hallitsen sitä. Suru ei lähde pois ja olen hyvin onneton, mutta ehkä suurin vahvuuteni on siinä, että analysoin ja käsittelen tunteitani niin kauan, että järki lopulta voittaa. En usko, että rakkaus loppuu koskaan. Ei tällainen hullu rakkaus. En usko, että sitä ymmärtää kukaan, joka ei ole itse kokenut samaa. En usko, että koskaan enää saan elämääni mitään vastaavaa. Se sattuu edelleen niin paljon, etten pysty hengittämään, kun ajattelen sitä. Mutta ei siihen kuole. Kaikki ihanat muistot itkettää, tuntuu niin lopulliselta menetykseltä.

Hulluinta on se, että mietin niin kauan näitä tunteita ja sitä ratkaisevaa askelta. Kun en saanutkaan mahdollisuutta siihen, löin heti kaikki kortit pöytään. Ei ollut mitään menetettävää. Kunpa olisin vaan tehnyt sen jo aiemmin, koska häviö olisi ollut silloin paljon helpompi kestää.

Mutta minähän näköjään kestän mitä vaan.

Epätoivoinen mutta sitkeä

Samat fiilikset edelleen. Olen väsynyt ja rikki, en pysty oikein vieläkään nukkumaan. Ajatukset kiertää kehää ja sisuskalut vääntyy solmuun, ihan todellisesti oksettaa. Hyvä puoli on se, että kun ruokakaan ei maistu, ei tule mitään ylös. Mutta olen hengissä. Tuntuu siltä, että kuolen tähän ahdistukseen, mutta enpä näköjään kuolekaan. Olen sitkeä. Epätoivoinen mutta sitkeä.

Olin tänään kampaajalla. Olin varannut sen jo 6 viikkoa sitten. Ajattelin ensin, että perun sen, etten kestä istua siellä paikoillani ja jutustella mukavia. Onneksi en perunut. Tuntuihan se pahalta mutta sentään tukkani näyttää nyt hyvältä.

Satunnaiset asiat itkettää. Esimerkiksi viimeisillä matikan tunneilla oppilaitten kanssa oli tarkoitus katsoa leffaa ja laitoin Madagaskar-animaation pyörimään. Ei mennyt viittä sekuntia, kun tajusin, etten pysty itse katsomaan sitä ollenkaan, tai tulee itku. Se kun oli aikanaan yhteinen hyvä juttu, nuo animaatioleffat. Keskityin listailemaan palautettuja kirjoja ja siivoamaan luokan pöytää. En tiedä, millä selviän itkemättä huomisesta, kun pitäisi katsoa se leffa loppuun.

Tulevaisuus näyttää tyhjältä. Ei ole mitään unelmaa tai haavekuvaa, en halua tavoitella mitään. Mietin, että Facebook-tilin voisin sulkea. Ainakaan en halua päivittää sinne mitään tällä hetkellä. Päivitän sitä sitten taas, kun on jotain positiivista sanottavaa. Nyt ei ole.

Olen usein sanonut muille lohdukkeeksi, että me kestämme paljon enemmän kuin uskomme kestävämme. Nyt pitää itse luottaa siihen. Jaksamisen rajalla mennään. Pahempaa voi vielä olla tulossa. Pelkään, että näen tai kuulen tai saan tietää, kuinka mennyt unelmani toteutuu jonkun toisen elämänä. Kuinka sellaisesta voi selviytyä?

Selviytymiskeinoja

Jatkan tämänpäiväistä hyppärillä kiireessä kirjoitettua. Luin juuri Facebookin arkistoista, miten tämä tunnemyräkkä mulla etenee. Näköjään samaa kaavaa, tosin tällä kertaa olen vielä enemmän rikki, koska silloin kolmekymppisenä oli vielä jotain toivoa siitä, että elämä järjestyy ja löydän jonkun, saan lapsia, ehdin perustaa perheen. Tällä hetkellä en voi sanoa samaa. Tunnen vain epätoivoa.

Se mikä ei tapa

Tämä on mun tapa käsitellä vaikea asia. Kirjoitan. En jaksa puhua asioitani, koska en halua keskustella ulkopuolisten kanssa. En halua kuulla muiden näkemyksiä ja mielipiteitä omista tunteistani. En halua puida asioita kenenkään muun kanssa.

Kirjoitan tänne, koska haluan kertoa, etten ole ihan kunnossa. Mutta asioilla on aina kaksi puolta. En voi kirjoittaa kuin omasta puolestani. Jos joku haluaa osoitella syyllisiä tähän tilanteeseen, niin kaiken pohdinnan jälkeen vika on enemmän minussa. Jos en kuole tähän, niin kasvan vahvemmaksi.

Hoen itselleni, että asioilla on tapana järjestyä. Jää nähtäväksi. Nyt olen vielä täysin hajalla. Mutta elämä menee siitä huolimatta eteenpäin. Joitain asioita en kestä vielä, toisia en ehkä koskaan. Suunnittelen tekeväni yksin jotain, mihin en ehkä lopulta pysty. Katsotaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tarvitsen sitä. Ehkä sillä pääsisin irti muistoista. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää, jos päätän toteuttaa sen.

Kipu

Mun pahin pelkoni toteutui. Se paha uni, jota aina toisinaan oon nähnyt, jota en oo oikein ymmärtänyt, koska se liittyy menneisyyteeni. Enkä ollenkaan tajunnut, että sehän olikin juuri nyt tapahtumassa.

Miksi olen myöhässä, kun tiesin jo pitkään, mitä haluan. Miksi ei auttanut, että sanoin sen. Elämältäni putosi pohja. Ulkoisesti mikään ei ehkä näytä muuttuvan, mutta kaikki mitä olen ajatellut ja mistä olen haaveillut, tuli kerralla pyyhittyä pois. Inhoan sanaa kohtalo, mutta näyttäisi vahvasti siltä, että mun kohtaloni on nyt jäädä ilman kaikkea sitä elämää, mitä olen kaivannut. Ironista on se, että olin juuri päättänyt toimia sen saamiseksi. Eikä se ollut helppo päätös, kun taustalla on vuosia ja vaikeita asioita ja huonoja päätöksiä. Nyt vaan kävi niin, että joku ehti ennen mua. En voi antaa sitä koskaan itselleni anteeksi, että mietin vähän liian pitkään.

No niin tai näin, nuorempi, nätimpi, fiksumpi... Parempaan saanee vaihtaa, joten mun pitäis kai vaan kestää.

Mutta ku en kestä. En oo nukkunu kahteen yöhön ollenkaan, en pysty syömään, itkettää, oksettaa, toimin typerästi ja satutan itseäni vielä enemmän. Sekoan. Hajoan. Pahinta on se, että en voi puhua kenellekään. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää, miltä tuntuu rakastaa jotakuta tällä tavalla 12 vuotta. Epäilemättä vois sanoa, että siihen on kulunut mun parhaat vuoteni. 23-vuotiaasta asti tämä suhde on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän elämäni keskipiste. Välillä yritin unohtaa sen mutta aina se oli kytemässä jossain muka kylmän ulkokuoren alla. On edelleenkin. Nyt se polttaa niin, että tuntuu siltä, että kuolen. Pari päivää sitten olin vielä onnellinen siitä, että tunsin itseni uudelleen rakastuneeksi. Nyt tuntuu, että tukehdun siihen tunteeseen.

Kuinka paljon voinkaan toivoa, että tää olis vain painajainen, josta saisin herätä.

5 vuotta sitten

Sitä kuvittelee, että menee elämässään eteenpäin. Että asiat muuttuu. Turhaan, sillä tänä vuonna aloitan lomani juuri samoissa tunnelmissa kuin viisi vuotta sitten. Moni muu asia on muuttunut ja olen sen viisi vuotta vanhempi, mutta se, mitä luulin ymmärtäneeni elämästä viime vuoden aikana, olikin itse asiassa aivan sama kuvio, jonka kävin jo kertaalleen läpi aiemmin, ja lopputulos on taas sama. Ja ironista kyllä, taisin olla viime vuonnakin tähän aikaan pohtimassa saman aihepiirin ongelmaa mutta toisesta näkökulmasta.

Kirjoitin pari viikkoa sitten, kuinka onnellisuus on asenne. Onhan se. Tällä hetkellä asenteeni on täysin päinvastainen. Ehdin juuri jossain illanvietossa puhua siitä, kuinka nyt olisi vihdoin mahdollista töissäkin oikeasti antaa parastaan, kun elämä näyttää olevan jossain määrin tasapainossa. Se olikin harhaa, sillä olin unohtanut sen tosiasian, että kun yhden nurkan korjaa, toinen romahtaa. Vahvasti tuntuu siltä, että olen jo vuosia juossut nurkasta toiseen enkä ole siinä välissä ehtinyt ollenkaan elää.

Piti kirjoittaa täällä unelmien toteuttamisesta. Miettiä, että elämästä tulee juuri sellaista, millaiseksi sen rakentaa. Minä en tällä hetkellä rakenna mitään, korjailen vaan vanhoja rikkinäisiä osia. Tämän vuoden ensimmäiset itkut on nyt itketty. Tällä hetkellä tekisi mieli potkia rikki kaikki se, mitä yritin pitää koossa, koska sen takia minä olen koko ajan itse rikki. Mutta jos luovutan tässä, luovun suurimmasta unelmastani. Enkä ole vielä valmis tekemään sitä.

Se toiseksi suurin unelma odottaa edelleen sitä, että koulu loppuu ja voin päästää mielikuvitukseni irti.

Humanity switch (and my not so blue eyes)

Jokainen TVD-seuraaja tietää, mistä on kyse. Sellainen tuntuu löytyvän ihan meistä jokaisesta. Törmäsin tähän hiljattain irl. Omakohtaisesti.

Elämä on helpompaa, kun voi sulkea kipeät jutut jonnekin ulkopuolelle, mennä vain täysillä ja jättää asiat käsittelemättä. Mutta se ei toimi ikuisesti. Ne odottaa. Mutta hei, keeping up the appearances, se on tärkeää. Kannattaa vaan pitää samalla mielessä, että juuri se teki Mrs. Bucket'stakin naurettavan.

Viime aikoina olen ehtinyt myös ihmetellä, kuinka hyväuskoisena minua pidetään. Pyrin aina tilanteessa kuin tilanteessa siihen, että kaikki osapuolet voisivat säilyttää kasvonsa. Ehkä minussa on jotain kiinalaista siinä mielessä. En paljasta millään tavalla, jos epäilen, että minulle muunnellaan totuutta. Valehtelijalla on aina syynsä tarinoilleen. Minulla on riittävän hyvä itsetunto siihen, että voin katsella silmät pyöreinä ja olla uskovani kaiken. Miksi turhaan miettiä muuta? Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti eikä joka asiasta tehdä moraalikysymystä.

Moralisointi on muutenkin turhaa. Se ei tee ketään onnellisemmaksi. Ja vain onnellisuuden tuntemisella on oikeasti merkitystä.

Tähän liittyen tuli muuten mieleen, että Kristiina Wheeler twiittasi pari päivää sitten aika osuvasti, että onnellisuus ei ole tavoite, vaan se on asenne. So true. Tavoitellaan mieluummin asennemuutosta kuin onnellisuutta. Ei mulla muuta tällä kertaa.