Lokakuun alussa muokkasin huvikseni yhtä kuvaa picmonkeylla. Tämmösiä Halloween-henkisiä monstereita syntyi:
Tässä vähän vampyyri-intoilua. Meni vähän harjoitteluksi, mutta sinänsä ihan onnistunut...
Tämä sitten huumorin kannalta eli kokeilin vähän kaikkea samaan kuvaan. Hulk meets vampire-witch-devil-zombie?
Tämän tein viimeiseksi, kun vihdoin opin käyttämään kaikkia toimintoja oikein. Itse asiassa tämä on kuvana aika hieno. Voisin melkein seinälle laittaa, vähän erilainen muotokuva.
Alkuperäistä muokkaamatonta kuvaa en viitsi tähän laittaa.
Katselin huvikseni tämän blogin tilastoja. Lukijamäärässä on tapahtunut jännä piikki siinä kohtaa, kun kirjoitin uudesta suosikkisarjastani. Jostain syystä sen jälkeen on blogiini eksynyt useampikin vierailija Atlantin tuolta puolen. Myös Venäjältä ja Saksasta on joku tänne sihdannut. Hakusanana näkyy olleen mm. "missä voin katsoa vampyyripäiväkirjoja ilmaiseksi" ja sama in English. No kerrotaan toki, jos joku vielä semmoista infoa kaipaa. Eli nimellä "The Vampire Diaries" löytyy ainakin cucirca-sivustolta. Suomenkielistä tekstitystähän siellä ei ole, parissa jaksossa saattaa olla englanniksi tekstit. Mainoksia on, mutta ei ne paljon häiritse, kun heti sulkee ylimääräiset ikkunat. Ensimmäistä kolmea kautta voi jo katsella melko hyvällä resoluutiolla, mutta se neloskauden eka jakso oli ainakin eilen vielä vähän 'kakkoslaatua'.
Palvelun laillisuudesta en tiedä, mutta en lataa jaksoja omalle koneelleni, vaan katson ne aina 'online'. Luultavasti ostan nämä aikanaan jossain muodossa omaksikin, ellei sarja veny ihan suhteettoman pitkäksi, joten en koe mitään kovin suurta rikosta tekeväni, vaikka niitä tuolta etukäteen katselenkin. Lisäksi ymmärtääkseni jos asuisin jenkkilässä, saisin katsoa kaikki jaksot tv-lähetyksen jälkeen cwtv:n omilta sivuilta tietyn aikaa.
Englannin kielen harjoittelun kannalta (ja kärsimättömyytenikin takia) käyn heti perjantaiaamuna lukemassa Buddy-tv:n tai vastaavan kautta uusimman, siellä kaukana torstai-iltana lähetetyn, jakson recapin. Tykkään spoilereista, katsomista ei haittaa yhtään se, että olen jo lukenut tapahtumat etukäteen. Katson jaksot kumminkin pariin kertaan. Samaa olen tehnyt jo Supernaturalin kanssa, se on nautinnon maksimointia.
Pari sanaa projektista, jota kesäksi kaavailin. Jostain syystä koneelle ideoiminen ei onnistu niin hyvin kuin käsin kirjoittaminen. Ideoin uuden tarinan alusta loppuun päiväkirjatyylisesti, lyijykynällä kovakantiseen kirjaan. Tiivistetysti tietenkin. Mietin yksityiskohtia, henkilöitä, johdonmukaisuutta. Sain aikaan mielestäni hienon kokonaisuuden ja jätin sen hautumaan. Nyt en ole viikkoon avannutkaan muistikirjaani, mutta ajatukset ovat pyörineet tarinassa silti.
Olen nähnyt kummallisia unia ja tehnyt outoja havaintoja ympäristöstäni. Olin kehitellyt tarinan päähenkilöille nimet, mutta joudun ainakin yhden vaihtamaan, koska puolituttavapiirissäni olisi täysnimikaima. Se ei käy, vaikka en kyseistä ihmistä hyvin tunnekaan. Olin jopa unohtanut tietäväni sennimisen, mutta asia häiritsee silti. Vaikka tarinan henkilö onkin täysin erilainen.
Aiempia kirjoitusprojektejani ei voi verrata tähän, koska niissä olen lähtenyt ensin kirjoittamaan, suoraan ensi-inspiraatiosta, ja tärkeä etukäteissuunnittelu on jäänyt puolitiehen, itse tarina siksi kesken. Nyt koko suunnitelma, luuranko, olisi valmis. Tarvitaan vain tekstiä, jolla luurangon ympärille saa lihakset ja muut elimet. Tarvitsen aikaa ja motivaatiota, oikeaa fiilistä. Toisaalta olen intoa piukassa, toisaalta haluan jarrutella vielä hetken. Tässäkö se nyt on, syntyykö se vihdoinkin. Jännittää.
Jäin tänään sairaslomalle. Mietin sitä pitkään aamulla, melkein liian pitkään. Mietin sitä jo illalla, koska eilen olin järjettömän väsynyt koko päivän ja minua palelsi. Mittasin luonnollisesti kuumeen. Siitä ei ollut mitään hyötyä, koska mittari näytti vaivaiset 37,3 astetta. Mietin, kuka pitää tuntini, jos en mene töihin. Mitä tunneilla olisi ohjelmassa, pitäisikö esimerkiksi atk-tunnille kehittää jotain, jonka kuka tahansa opettaja voi vetää, vai laitanko vain tehtävät, joita muutenkin olisi tehty. Olisiko helpompaa kuitenkin vain mennä töihin huonosta olosta välittämättä. Ja olinko edes tarpeeksi kipeä, kun ajattelen tällaista vaihtoehtoa?
Aamulla heräsin päänsärkyyn. Yskitti, nenä oli tukossa ja väsytti. Puoli tuntia aikaa päättää, mennäkö töihin vai laittaa rehtorille viesti, että en pysty. Mietin 29 minuuttia, jonka jälkeen mietin vielä 10 minuuttia, mitä viestiin kirjoitan. Vaikka rehtori on oikein mukava eikä siinä itse asiassa ollut mitään epäselvää, että olen kipeä. Mutta silti tunnen syyllisyyttä siitä, että en menekään töihin. Käytin vielä melkein puolituntia ohjeiden kirjoittamiseen tuntejani pitäville opettajille. Tasan klo 8.00 menin takaisin petiin. Kunnes muistin, että atk-luokan opettajankoneelle kirjautumiseen piti vielä antaa ohjeet. Vielä yksi tekstari ja pää tyynyyn. Nukahdin heti ja heräsin vasta puolen päivän jälkeen uudestaan.
Ei siinä mitään, mutta nyt pohdin samaa uudestaan. Aamulla ei ollut enää lämpöä, mutta nyt iltapäivästä alkaen molemmat kuumemittarini ovat edelleen sitä mieltä, että 37,3 on ruumiinlämpöni. Niin että mennäkö huomenna töihin vai lepäisikö vielä yhden päivän? Entä jos 'kuumetta' on vielä huomennakin? Onko tuo edes kuumetta, saako sillä olla pois töistä? Pystynhän kirjoittamaan tätä tekstiä ja hain ruokaakin lähikiinalaisesta tänään, enkö muka voisi opettaa?
Tästä pääsen taas siihen ajatukseen, että huomisen suunnitteleminen jonkun toisen opettajan kontolle on rasittavaa. Pääsisinkö kuitenkin vähemmällä, jos vaan itse jaksaisin mennä paikalle? Sitä tässä mietinkin loppuillan.
Kävin muistelemassa vanhoja hyviä aikoja opiskelukaupungissani Helsingissä. Puoli vuotta on vierähtänyt edellisestä visiitistäni sinne suunnalle. Kivaahan se oli. Välillä on kova ikävä sinne, koska siellä on koko ajan ympärillä Elämää ja Ihmisiä. Aika pian kuitenkin jaksan muistaa, että juuri Elämä ja Ihmiset oli syitä, miksi olin siellä välillä niin Ahdistunut.
Tiedän olevani melko narsistinen ja nauttivani salaa kaikesta saamastani huomiosta ja varsinkin keskipisteenä olosta, mutta vain pienessä, hallittavassa mittakaavassa. Ystävien kesken. Ehkä hetkellisesti jopa tuttavien kesken. Puhutaan muutaman käden sormin laskettavasta ihmismäärästä.
Helsingissä opiskellessani olin 'small fish in a big pond'. Googlasin tuota otsikon sanontaa ja löysin mielenkiintoisia keskusteluja, joita en kovin tarkkaan jaksanut lukea juuri nyt. Mutta parissakin keskustelussa oli päädytty siihen, että on parempi olla pikkukala meressä kuin iso kala lammessa, koska meressä on enemmän mahdollisuuksia. Jos kasvaa isoksi kalaksi siellä, voi olla oikeastikin 'big fish'. Että iso kala pikku lammessa on iso vain mukavuusalueellaan, mutta jos se lähtee merelle, se onkin vain keskikokoinen tai ehkä jopa pieni siellä.
Kun 15 vuotta sitten lähdin Porista, olin ollut mielestäni kohtalaisen kokoinen kala. Luulot karisivat heti ensimmäisellä viikolla, olinkin pienimmästä päästä uudessa parvessani. Monessakin mielessä. Helsingissä olisi kyllä ollut ihan hyvä elää, jos olisin ollut tyytyväinen pikkukalan elämään. Mutta kun sitä sattuu kaipaamaan enemmän huomiota, ei millään riitä, että tekee päivästä toiseen parhaansa pikkuisena. Se alkaa ahdistaa. Ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa kasvaa suuremmaksi. Halusin takaisin pikkuiseen lätäkkööni, missä olin tottunut olemaan Joku, ainakin muutamalle.
Luulin, että olin kutistunut Helsingissä, mutta aika pian huomasin, että olin sittenkin vähän kasvanut. Pori tuntuukin nyt hiukan liian pieneltä ja törmäilen jatkuvasti vähän kaikkeen, lähinnä menneisyyteeni ja perusporilaisiin konservatiivisiin juntteihin, joitten asettelemien rajojen sisälle ajatukseni eivät oikein enää mahdu.
Aika pian kuitenkin totuin tähän pikkukaupungin arkeen. Se vaan tulee edelleen vastaan, että tästä kaupungista puuttuu paljon sellaisia mahdollisuuksia, joita pikkukalakin osasi Helsingissä arvostaa ja joihin tottui siellä ihan heti. Lyhyesti ja ytimekkäästi sen voi ilmaista yhdellä sanalla: luksus.
Viikonlopun aikana kävin kahdella brunchilla, Fazerin Kluuvin kahvilassa ja Café Tin Tin Tangossa Töölöntorilla. Kummankaan tarjontaa vastaavaa ei oikeastaan löydy Porista. On täälläkin jotain brunsseja, mutta niissä ei ole samaa tunnelmaa. Onneksi täällä on sentään nykyään muutama ihan kiva kahvila, vaikka en niitäkään uskalla verrata Café Ekbergiin, Strindbergiin, Esplanadiin tai Engeliin. Historiaa ei voi tuoda.
Porissa kaikkea tuntuu leimaavan tietty nuhjuisuus tai kotikutoisuus. En tarkoita, että siinä sinänsä olisi mitään vikaa, mutta jos kaipaan luksusta, en vaan löydä sitä täältä. Esimerkiksi täällä ei ole enää yhtään oikeasti hienoa ruokakauppaa. Sokos Herkku oli ennen aika hyvä mutta nyt senkin paikalla on vain perus-S-market. Perus-äs. Nyt kun kirjoitin sen tuohon noin, muistan samalla tahtomattani muutakin, mikä minua ärsyttää. Persuus. Mutta se on jo ihan eri tarina, politiikkaan en ainakaan tässä tekstissä halua ottaa kantaa. Katsotaan kuntavaalijuttuja myöhemmin... Niin. Stockan Herkku on sellainen ruokakauppa, jossa voisin viettää koko päivän. Jo pelkkä juustotiski siellä. Pysyyhän sitä hengissä lidlin safkoillakin, mutta kun haluan herkutella, haluan koko elämyksen, kaupassakäynnistä alkaen.
Onhan tuo elitististä. Tämä kaupunki ei ole city-sinkuille, tämä on lapsiperheiden arkeen sopiva. City-sinkku ei täällä aina juhli, tai jos juhlii, olisi parempi olla siitä hiljaa, etteivät lapselliset ole kateellisia. Kateus - tuo ehtymätön luonnonvara (kaupungista riippumatta) - on varma tieto siitä, että minulla olisi jotain enemmän ja sellaista, mitä en ollenkaan ansaitsisi. Mutta kellä se onni onkaan? Sinkun ilo voi olla ihana erikoiskahvi kauniisti tarjoiltuna hienossa kahvilassa, jossa muitten mukulat eivät melua ja juoksentele jaloissa, mutta kotona ei ole ketään, jolle siitä kertoa.
--
Tämä on soinut päässä jo pari päivää. Se tarina, josta viime yönä kirjoitin, jota mielessäni kehittelen, on ehkä jotain tähän liittyvää. Tuo Alphavillen alkuperäinen 80-lukuinen video on muuten ihan mahtava. Joskus silloin tällöin yllätän itseni ikävöimästä kultaista 80-lukua, jolloin kaikki oli niin helppoa. Lapsuus ja koulu, huolettomuus, rakkaat ihmiset. Rakkaita ihmisiä on onneksi vieläkin, mutta lapsuus ja huolettomuus ovat jääneet taa. Koulua taitaa olla koko elämä, ainakin minulla. Mutta mielelläni olisin ollut ikuisesti nuori. Ehkä olenkin, ikuisesti 17-vuotias mieleltäni vähintään. Harmi vaan, että kroppani tietää olevansa vähän kuluneempi.
On ollut melko hiljaista täällä blogissa viime aikoina. Yksi iso syy siihen on otsikonmukainen hurahdukseni. Jos se ei muille mitään kerrokaan, niin selvennettäköön, että kyseessä on CW:n kolme valmista tuotantokautta pyörinyt tv-sarja The Vampire Diaries, jonka ekan kauden jaksot tulevat tänä syksynä Subilta uusintana. Neljättä kautta filmataan parhaillaan jossain Atlantassa, enkä malttaisi millään odottaa, että se sieltä tänne Suomeen ehtii: S04E01 lähetetään siellä Jenkkilässä nimittäin 11.10.2012. En edes tiedä, kuinka pitkällä viiveellä se täällä nähtäisiin, koska ei ole tainnut kolmoskausikaan vielä meidän telkkuihin asti päästä. Mutta aion saada nuo neloskauden jaksot jostain esiin heti sitä mukaa, kun ne on meren tuolla puolen näytetty.
En ole näistä vampyyrisarjoista kovasti ennen intoillut, esimerkiksi toista suosikkia Truebloodia en ole katsonut yhtään. En tiedä, miksi. Nyt voisin ehkä katsoa sitäkin. Vampyyripäiväkirjoista kiinnostuin vahingossa. Se tuli usein Subilta juuri niihin aikoihin, kun olin lopettelemassa jonkin muun ohjelman tallennuksen katselun eli sammuttamaisillani telkkarin. Jotenkin vaan jämähdin katsomaan ja ihastuin Damon-nimiseen vampyyriin. Toki näyttelijä Ian Somerhalder on aika ihku, mutta ihan oikeasti ihastuin nimenomaan siihen vampyyriin. Mikä ihana mies.
Jonkin aikaa maltoin odotella uusia jaksoja tv:stä, mutta aika pian piti saada lisää. Löysin Viaplaysta ilmaiseksi koko ekan tuotantokauden suomenkielisillä teksteillä, tilasin palvelun kestona muutaman euron kk-hintaan ja ahmin koko kauden yhden viikonlopun aikana. Mutta eihän se mihinkään riittänyt. Kakkoskausi oli nähtävä myös, ja löytyihän se sitten, kaikki kaudet itse asiassa, netistä ilmaiseksi ilman tekstityksiä. Ei väliä, mitä viruksia sivusto mahdollisesti sisälsi, pakkomielle kun iskee. Katsoin viikon aikana putkeen sekä kakkos- että kolmoskauden.
Sarjan edetessä ihastuin myös toiseen näyttelijään, nimittäin nuoreen Nina Dobreviin, jolla on ensimmäisissä kausissa hieno kaksoisrooli kilttinä ja kunnollisena Elenana ja toisaalta pahiksena vampyyrina Katherinena. Toisella kaudella Nina tekee todella vaativan työn, kun hän näyttelee tietenkin päähenkilöä Elenaa nykyajassa ja lisäksi Katherinea vampyyrina nykyajassa, Katherinea esittämässä Elenaa nykyajassa, Katherinea vampyyrina vuonna 1864, Katerinaa ihmisenä 1400-luvulla ja Katerinaa vampyyrina 1400-luvulla. Yhdessä jaksossa Nina näyttelee itsensä kanssa Elenana / Katherinena:
Ensikatsomalla en edes oivaltanut, kuinka nerokkaasti kohtaukset ja koko jakso oli toteutettu, koska tarina vei niin mukanaan. Mutta toisella kerralla (kyllä, olen katsonut kaikki kaudet jo kahteen kertaan) aloin miettiä, miten ihmeessä näyttelijä voi olla itsensa kanssa yhtä aikaa kuvissa. Löysinkin videon, jossa tuotantotiimi selittää, miten kohtaukset on teknisesti toteutettu jakamalla kuva kahtia ja rajoittamalla Ninan tilaa näytellä ja sen jälkeen yhdistämällä kaksi eri aikaan kuvattua videota päällekkäin. Kohtaukset on vielä leikattu niin taitavasti, että katsoja oikeasti unohtaa sen, että näyttelijöitä on vain yksi. Nuoresta iästään huolimatta Nina Dobrev näyttelee paremmin kuin sarjan tunnetummat starat. Olen ihastunut.
Team Delenan löysin hakiessani videopätkiä juutuubista. Ihana tuo älypuhelimeni Lumia, josta voin katsella suosikkikohtauksiani vielä ennen nukkumaanmenoa sängyssä Youtubesta. Sinnehän ovat sarjan nuoret jenkkifanit ja varmaan muutkin fanit postailleet joko Stelena- tai Delena-videoita ja melkein tappelevat siellä keskenään. Stelena viittaa tietenkin Stefaniin ja Elenaan, Delena taas Damoniin ja Elenaan. Stefan ja Damon, pikkuveli ja isoveli, rakkaat viholliset keskenään, ovat rakastuneet samaan tyttöön, jo toistamiseen, ja koko sarjan kantava teema onkin tämä kolmiodraama. No siihen samaan soppaan tunkee kyllä sitten iso joukko muitakin vampyyreja ja vähän ihmisiäkin, mutta useimmille faneille olennaisinta on nähdä joko Stelena- tai Delena-momenteja.
Stefan oli toki sarjan alussa se veli, johon Elena ihastui, mutta koska aloin katsoa sarjaa vasta jostain viidennestä jaksosta alunperin, minä ihastuin heti Damoniin, ja kun katsoin ykköskauden alusta asti uudestaan, olin edelleen sitä mieltä, että Elena hengaa ihan väärän vampyyrin kanssa. Kolmoskaudella Elenakin alkaa vihdoin ymmärtää, että Damon olisi ehkä sittenkin parempi. Ja muuten irl Nina ja Ian ovat pari. Damon on se coolimpi ja pahiksempi veli. Stefan vaan kurtistelee kulmiaan ja näyttää huolestuneelta, Damon flirttailee ja pitää hauskaa, on rennompi ja ihanan arrogantti. Ja impulsiivinen ja vaarallinen. Mutta loppujen lopuksi se herkempi veli. Aivan täydellinen siis. Kuten jo sanoin, ihana mies.
No juu, sarjahan on leimattu ihan teinihömpäksi, mutta itse asiassa se ei ehkä niin teini-ikäisille olekaan. Ensinnäkin vampyyrit juovat koko ajan ja paljon alkoholia, koska se rauhoittaa niitä. Myös sarjan 17-vuotiaat koululaiset pitävät jatkuvasti ryyppybileitä pitkin lähimetsiköitä ja pössyttelevät pilveäkin ekassa tuotantokaudessa. Väkivaltaisuus on myös silmiinpistävää. Vampyyrit ovat raakoja paitsi ihmisille, joiden verta juovat, myös toisilleen. Vampyyrihan ei kuole, vaikka niskat väännettäisiin nurin tai keho lävistettäisiin ties millä seipäällä tai silmät puhkottaisiin. Vampyyri paranee nopeasti ja on hetikohta ennallaan. Paitsi jos se lävistäjäseiväs sattuu olemaan puuta ja tunkeutuu sydämen läpi, siihen kuolee vampyyrikin. Jos jotakuta ihmistä sattuu pahasti, ei hätää, tilkka vampyyrin verta parantaa kaikki haavat ja vammat. Lisäksi parilla sarjan ihmiskaverilla on noidan taikoma sormus, joka suojelee supernaturaalilta kuolemalta eli he palaavat aina henkiin, jos kuoleman aiheuttaa joku yliluonnollinen olento. Näitä ihmisiä sitten tapetaan useampaan kertaan ja aina he vaan virkoavat. Tai jos mikään edellisistä ei onnistu, niin viime kädessä noita herättää tärkeän henkilön henkiin kuolleista. Että siinä sitten teineille mallia. Puhumattakaan siitä, että kiperistä tilanteista vampyyrit selviävät muuttamalla mustan valkoiseksi, eli lumoamalla/pakottamalla/hypnotisoimalla (eng. compel) ihmisen uskomaan jotain muuta kuin totuuden. Arvot ihan kohdallaan siis, mikäpä siinä.
Mutta olen ihan koukussa. Hyötyä: tulipa treenattua englannin kuullun ymmärtämistä, kun ei ole tekstitystä. Haittaa: yöunet meni, kun piti vaan jatkaa katsomista jakso toisensa jälkeen. Ehkä positiivisena seikkana näkisin kuitenkin sen, että olen vähän kirjoitellut, koska sain tästä sarjasta inspiraation erääseen uuteen tarinaan. Katsotaan, kehittyykö siitä jotain. Mutta menee ne yöunet tässäkin kirjoitellessa.
Kysymys puolityhjästä tai puolitäydestä lasista kertoo ihmisestä jotain olennaista. Optimistille on vielä puolet jäljellä, pessimisti on jo menettänyt puolet. Haluaisin olla optimisti, mutta valitettavasti taidan olla tässäkin asiassa jotain siltä väliltä - realisti. Mulle lasi on puolillaan, jos se on puolillaan. Ei enää eikä vielä vaan tasan puolet.
Koen välillä mahdottoman ärsyttäväksi sen, että olen keskitien kulkija enkä paljon poistu mukavuusalueeltani oma-aloitteisesti. Järki pitää riskejä uhkina, mutta tunnepuoli näkee ruusunpunaisia mahdollisuuksia haaveiden toteuttamiseen. Onneksi (tai tylsyydeksi) järki on usein voitolla.
Riski taitaa olla aika subjektiivinen käsite. Otetaan esimerkiksi lentokoneella lentäminen. Vaikka todennäköisyys lento-onnettomuuteen joutumiselle olisi häviävän pieni, lopputulos sen kohdalle sattuessa olisi mielestäni niin suuri menetys, että en ihan vähäisin perustein lentokoneeseen nouse. Tosin jotain omista kaikkivoipaisuuskuvitelmista kertoo se, että mielelläni opettelisin itse lentämään pienkonetta, koska eihän se silloin voisi pudota, kun itse sitä ohjaisin. Mutta täysin vieraan ihmisen kykyyn pitää alumiiniputki taivaalla en luota. Äly hoi, älä jätä. Joka tapauksessa, minulle lentäminen olisi iso riskinotto ja lento-onnettomuus sellainen uhkakuva, että mahdollisuudet kivasta lomamatkasta kaukomailla unohdan mieluiten heti. Ja olen kyllä lentänyt muutamaan kertaan, eri kokoisilla (isohkoilla) koneilla muutaman tunnin lentoja Euroopassa. Lentokoneessa en pelkää, enkä varsinaisesti pelkää lentämistä (sehän olisi ihan tyhmää, koska se on käytännössä vain istumista paikoillaan), mutta pelkään silti, että kuolen ja vain siksi, että halusin johonkin, mihin ei lentämättä pääse. Kuinka tyhmää se sitten olisi?
Jostain syystä koen myös mp:llä ja autolla liikkumisen riskin paljon pienemmäksi, jos olen itse ajamassa. Harvan ihmisen autokyydissä pystyn olemaan rennosti. Luottamus on tärkeää. Luottamus liittyy ehkä vielä olennaisemmin siihen elävään kulkupeliin, hevoseen. Ratsastuksen riskien arvioiminen on mielenkiintoinen sekoitus tunnetta, itsesuojeluvaistoa ja järkipäättelyä.
Vieraalla hevosella ratsastaminen tuntuu ajatuksena pelottavalta, mutta usein selkäännousun jälkeen tunne on hävinnyt aika pian. Olen pudonnut harvoin, vain kolme kertaa koko ratsastusurani aikana. Läheltä piti -tilanteita on ollut enemmän, mutta olen tajunnut ne yleensä vasta jälkikäteen. En tiedä, onko minut pitänyt kyydissä apinamainen takertuminen vai tasapainon hallinta, mutta nyt kolmekymppisenä putoamisonnettomuus aiheuttaisi luultavimmin niin suuria vaurioita, että olen lakannut ottamasta riskejä, joissa pahimmassa skenaariossa minulta voisi murtua luita. En ratsasta hevosia, joiden kyydissä en usko pysyväni, jos tapahtuu jotain yllättävää. En ole tippunut koskaan pukittelevalta hevoselta, mutta olen nähnyt läheltä, kuinka yhtäkkiä se voi tapahtua hyvällekin ratsastajalle.
Se viimeinen kerta, kun putosin (pari vuotta sitten), ei ollut mikään kevyt muksahdus (joita nuorille poniratsastajille tuntui silloin sattuvan lähes joka viikko), vaan kunnon mätkäys, jonka jälkeen olin viikon kipeä, vaikka mitään ei rikki mennytkään eikä edes mustelmia tainnut tulla. Polvi vähän venähti, jokaista lihasta särki ja pää ei kääntynyt. Mätkäys myös siksi, että en yhtään osannut ennakoida alastuloa ja rysäytin lapaluu edellä selälleni maneesin hiekkaan. Toisaalta se oli ehkä hyvää tuuria, etten yrittänyt tulla jaloilleni tai ottaa käsillä vastaan, koska sitten olisi saattanut mennä luita rikki. Mutta sen jälkeen olen ollut varovainen, vaikka heti kipusinkin takaisin selkään ja hyppäsin esteen uudestaan. Edellisestä putoamisesta oli yli 10 vuotta. Kolmekymppinen kroppa ottaa iskun vastaan ihan eri tavalla, varsinkin, kun elopainoakin taitaa olla 10kg enemmän.
Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, että "putoaminen nyt vaan kuuluu tähän lajiin". Hä?! Ei kuulu. Kyllä se tavoite on pysyä kyydissä. Joskus toki putoaa, mutta ei se mikään hyvän ratsastajan merkki ole, jos on tippunut 100 kertaa (tätäkin kuulee sanottavan, olenpa varmaan itsekin sen joskus ajattelematta tokaissut). Tippuminen on merkki jostain virheestä.
Ajattelen tässä vähän samalla tavalla kuin autokoulussa opetetaan: taitava selviytyy tilanteista, joihin fiksu ei joudu. Taitavaksi tulee vain harjoittelemalla. Valitettavasti kuvittelemani oma fiksuuteni on usein sitä, että en poistu mukavuusalueeltani enkä siksi kehity, vaikka itse asiassa fiksuahan olisi ratsastaa joka kerta mukavuusalueen reunalla ja vähän sen ulkopuolelle kurotellen.
Monesti mielessä on kummitellut Kyra Kyrklundin kehotus ratsastaa kaikilla tarjolle tulevilla hevosilla aina, kun mahdollisuus on. En ole sitä noudattanut. Nuorempana kyllä, mutta nykyään haluan vain pitää luuni ehjinä ja itseni liikuntakykyisenä. Esimerkiksi Assun aikaan kärsin kovista selkäkivuista, joihin lopulta sain apua fysioterapeutilta ja toki myös siitä, että en enää ratsasta niin paljon. Mutta edelleen selkäni kipeytyy, jos ratsastan paljon harjoitusravia isoliikkeisellä hevosella. Pukittelukin sattuu, selkälihakseni menevät helposti yllättävistä liikkeistä jumiin. Selkäkipu on niin voimakasta ja lamaannuttaa koko kropan, että eipä huvita leikkiä semmosten heppojen kanssa kovin paljon, jotka tiedetään pukittelevaisiksi. Vaikka muuten niistä kovasti tykkäisinkin. Riskinhallintaa, joka valitettavasti syö motivaatiota harrastaa.
Tällä hetkellä siis heppaunelmien kanssa vähän uudelleenarviointia. Akua vuokraan edelleen pari kertaa viikossa, mutta taidan lähinnä maastoilla sen kanssa nyt jonkin aikaa. Ehkä motivaatio palaa jossain vaiheessa, tällä hetkellä otan kuitenkin pitkän harppauksen sinne mukavuusalueen sisäpuolelle ja pysyn siellä, kunnes fiilis on parempi.
Istuin iltapäivän päätteeksi mustaan nahkaiseen tuoliin kidutettavaksi ja sain mitä halusin. Nimittäin pitkään suunnittelemani (öbaut 5 vuotta ainakin, en vaan millään saanut aikaiseksi) tatskan korjaus tapahtui vihdoin tänään ja samalla kuvapinta-ala vähän laajeni. Luulin, että aikanaan hieno käärmeeni olisi jo täysin menetetty tapaus, mutta meinasin pudottaa silmät päästäni, kun näin korjatun lopputuloksen. Suomut ja silmä ja vatsapuolen erottava viiva taiottiin esiin valkoista lisäämällä. Toivottavasti se pysyy. Lisäksi käärmeen sivuille tehtiin pari kukkasta. Ei toki mitään tavanomaisia tatskaliljankukkia, vaan ihan tavallisia voikukkia lehtineen. Alunperin halusin jotain art nouveau -tyylistä köynnöstä tai vastaavaa Alphonse Muchan innoittamana. Pohdin myös lotuksen kukkaa tai lummetta, mutta en millään löytänyt niistä mieleistäni kuvaa tai saanut niitä kuvitelmissani sopimaan käärmeen kanssa yhteen. Art nouveau -kuvissa oli jonkin verran voikukka-aihetta ja pikku hiljaa se alkoi näyttää kiehtovalta. Tässä vähän inspiraation lähdettä eri kasviaiheista ja vähän muistakin.
Ihan art nouveauta kuvasta ei tullut, koska käärme on aikanaan väritetty tribaalityylisesti kokonaan mustaksi. Jotta se ei pistäisi kukkien keskeltä niin voimakkaasti silmään, tehtiin kukkasille vähän 'maata' parilla tribaalimaisella kiehkuralla. Mutta voikukat saivat mallinsa eräästä art nouveau -lahjapaperista, ja ne ovat tyylin tapaan symmetrisesti asetellut mutta tarkkaan katsoen eivät täysin symmetrisiä eivätkä yksityiskohdiltaan realistisesti viimeisteltyjä, vaikka kuitenkin täysin voikukaksi tunnistettavia. Älyttömän hienoja ja hyvin onnistuneita mun mielestäni!
Voikukkaa pidetään rikkakasvina, mutta se on itse asiassa todella kaunis kukinto, joka koostuu sadoista pienistä kukista. Voikukka sulkeutuu yöksi nuppuun ja suojautuu 'viholliselta' litistäytymällä maahan (tunnistaa jotenkin tärinän?). Se on tarpeeksi vahva puhkaisemaan asfaltin saadakseen juurensa multaan. Sitkeästi se nousee ylös tallottunakin ja kasvaa aina uudelleen kitkemisen jälkeen. Monta ihailtavaa ominaisuutta. Lisäksi yrttikasvina sitä voisi vaikka syödä (en ole maistanut mutta marsut tykkää).
Tatuoinnin jatkaminen sivusuuntaan mietitytti pari iltaa. En ollut ihan varma, haluanko lisää piirroksia ihooni sittenkään. Alaselkä paikkana mietitytti myös. Ei siksi, että sinne tatuoiminen sattuu aika paljon (en edes muistanut, kuinka paljon), vaan siksi, että pelkkä alaselän tatska on nimetty vähän ikävästi enkä ole välttämättä ottamassa enää enempää kuvia muualle, ideoista huolimatta. Toisaalta, paikka on paras mahdollinen siinä mielessä, että en itse näe sitä, joten en kyllästy. Se on myös sopivasti piilossa: Sen sijaan, että jossain virallisessa yhteydessä pitäisi miettiä, ettei se vahingossa näy, on helpompi itse jättää se näkyviin juuri silloin, kun haluan sen näkyvän. En ole alunperinkään ottanut tatskaa siksi, että se saattaisi ärsyttää jotakuta enkä halua turhaan järkyttää ihmisiä, jotka eivät tatuointia ymmärrä. Jostain syystä ammatissani saattaisin sellaisiakin tavata. Toistaiseksi minulle ei tule kuvia, joita en voisi helposti peittää tarvittaessa.
Harmittaa vähän, etten ole ottanut perinteistä 'ennen' valokuvaa, jotta voisin vertailla. Sillon muinoin 2001 en omistanut vielä edes digikameraa, joten alkuperäistä kuntoa ei näe mistään, mutta vuodet ovat tehneet käärmeestä todella kulahtaneen. Ihan 'Wall of Shame' -materiaalia se ei kuulemma ollut, sentään. Mutta ehkäpä postaan tänne sitten jossain vaiheessa sen 'jälkeen'-kuvan kuitenkin. Lopputulokseen olen tosi tyytyväinen enkä malttaisi odottaa kelmun poistamista. Pari päivää pitänee olla vähän hissukseen ja ratsastus ei nyt hetkeen onnistu, mutta pääasia, että kuva on vihdoin tehty ja pysyy. Ja on hieno. Käärme on luonut nahkansa.
Lisäys 15.11.2012: huonolaatuinen, itse hankalasti peilin avulla Lumian kameralla heti kelmun poiston jälkeen napattu kuva. Parempaa ei ole tähän päivään mennessä tullut otetuksi. Tatskan tuoreuden vuoksi muutin kuvan harmaasävyiseksi, ettei ihon punoitus noissa lehdissä näkyisi. Kuva oli niin epätarkka, että sen kokoa oli pakko pienentää. Rajasin siitä myös nuo tribaalikiemurat osin pois, koska niissä ei ole mitään mielenkiintoista. Voikukkateemasta on jo jatkosuunnitelmia olemassa.
Jatketaan samalla teemalla edellisen postin kanssa, vaikka tässä onkin melko lailla kuukausi kulunut välissä. Oli ja meni Jazzit yllätysvieraineen, Karmarockiin en sitten lähtenytkään, mutta nyt vähän väsyttää vielä viimeviikonloppuinen Porispere, joka oli varsin onnistunut festari kokonaisuudessaan. Hienoa, porilaiset!
Sama teema tarkoittakoon nyt vaikka vähän sitä ärsytystä, mikä tulee siitä, että vähän väliä tuntuu siltä, että minua arvostellaan ja mittaillaan mittareilla, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi minun elämääni. Ne ovat toisten mittareita, jotain sellaisia, joilla arvostelijat mittaavat omaa onnistumistaan. Otetaanpa pari esimerkkkiä.
Siisti ja viimeistelty koti. Minähän olen täysin huithapeli ja onneton sählä, kun en pidä kotiani järjestyksessä tai imuroi joka viikko. Wrooong (tähän sopisi just semmonen väärän vastauksen summeriääni jostain tv-visasta). Minä kun olen todella tarkka omista tavaroistani ja asioistani. En juuri koskaan hukkaa enkä riko mitään. En vain ymmärrä, mitä lisäarvoa minulle olisi siitä, että kotini näyttäisi sisustuslehden lavasteilta, kun sitä täällä itsekseni lähinnä katselen. Haluan, että täällä näkyy elämä. Kyllä, olen kääntänyt takkini. Joskus nuorempana yritin sopeutua tiukkapipojen maailmanjärjestykseen, kunnes ymmärsin, ettei se sovi minulle yhtään. Siistinä pidän aina poikien häkin ja (omaankin) hygieniaan liittyvät asiat, mutta epäjärjestyksen sietäminen vapauttaa turhista askareista.
Siisti, virkaa ja asemaa korostava, ehkä jopa auktoriteettia lisäävä pukeutuminen. Hahhah. Jos haluan laittaa collegepaidan töihin, niin minähän laitan. Ei ole poissa minun arvovallastani, vaikka joku luulisi minua vahingossa oppilaaksi pukeutumiseni takia. Päinvastoin, se on lähinnä hauskaa. Sitä paitsi, come on, mistä arvovallasta? En edes halua semmoista. Puolihameet, suorat housut, jakkupuvut - en vaan pysty. Virkanaisen suora ja sileä (ja siveä) kampaus tai lyhyt tukka? Noup, ei ole minun juttuni. Tiukat farkut, rennot T-paidat, hupparit, hiukset auki tai rento letti sopii olotilaan paremmin. Toki pukeudun tilanteen mukaan, mutta jakkupukutilannetta ei taida koskaan tulla. Ainakin yritän viimeiseen asti välttää. Tärkeintä on mukavuus ja helppous. Pönöttäminen ja jäykistely ei kaunista ketään.
Ruokavalio. Pitäähän sellainen olla. Kai nyt jokainen jotain dieettiä noudattaa. Oi herranen aika, minkä ihmeen takia? Syödä tarttee, kun on nälkä. Juodakin kannattaa. Mistä päästään alkoholin käyttöön. Miksi ihmiset olette niin tiukkiksia itsellenne? Yhä useamman facebook-päivityksissä näkyy loppukesän 'tipattomia' kausia ja päätöksiä olla syömättä mitään rasvaista ja makeaa ennen sitä ja sitä päivää, kun on kesälomalla vähän liikaa grillailtu ja juhlittu ja mässäilty. No olen minäkin, mutta eipä tule edes mieleen olla vaikkapa tismalleen kahta viikkoa ilman pisaraakaan alkoholia, 'nenän valkaisuksi'. Argh. Kyllähän tuolla meiningillä saa itselleen alkoholista ongelman. Samoin hyvästä ruoasta tai herkuista kieltäytymistä en ymmärrä. Puhun nyt meistä tavallisista taapertajista, en mistään urheilijoista, joilla toki on omat perusteensa dieetteihinsä. En myöskään ota kantaa alkoholistien nenän valkaisuihin enkä absolutistien valintaan. Minulle sopii parhaiten se, että kun jotain tekee mieli, hankin sitä mahdollisimman pian. Mitä pidempään odottelen, sitä kovemmin tahdon, ja sitten ei ihan pieneen enää tyydykään, vaan överiksi menee ja suurempi harmitus seuraa. Elämä on hauskempaa, kun ei tarvitse sanoa 'ei' kaikelle hyvälle ja kivalle jonkin oman typerän paremmuuskuvitelman takia.
Ruoanlaitto. Miksi en kävisi ulkona syömässä hyvää ruokaa, kun se on mahdollista? Miksi kasvattaisin omaa sähkönkulutustani ja käyttäisin vähäistä vapaa-aikaani ruoan valmistamiseen ja sen jälkeen astioiden pesuun, kun voin paljon vähemmällä vaivalla mennä ravintolaan?
Vuorokausirytmi. 'Mä herään aina viimeistään yhdeksältä, viikonloppuna ja lomallakin. Muuten menee päivä pilalle'. Ai meneekö sulla? No mulla ei mene. Nukkuminen on ihanaa. Aamupalaa ei ole pakko syödä, voi syödä sen sijaan lounaan tai päivällisen, kunhan syö jotain. Ilta saa venyä vaikka nollakolmeen tai pidemmällekin, aurinkokin joskus ehtii nousta ennen kuin saan pääni tyynyyn. Lomalla. Työaikana on pakko yrittää pysyä yhteiskunnan rytmissä edes jotenkin. Toiset toki ovat oikeasti aamuvirkkuja, olkaa ihan rauhassa vaan. Minä en ole, eikä minulla ole nyt mitään syytä pakottaa itseäni sellaiseksi, vaikka kuinka maiskuttelisitte paheksuvasti, kun kerron nousseeni tänään ja joka päivä lomallani aikaisintaan puolilta päivin. Se minua vähän kiinnostaa, miksi te yleensä silloin kerrotte, että olette tehneet sitä ja tätä ja tuotakin sinä aikana, kun minä nukuin. Haluatteko joko saada minut tuntemaan syyllisyyttä vetelyydestä tai pönkittää omaa käsitystänne paremmuudestanne, tai ehkä molempia? Oletteko kateellisia rajattomuudestani?
Rahankäyttö. Visaa vinguttava ihminen nyt vaan on muita huonompi. Säästäminen on hyvän ihmisen merkki. Tyhmäähän se on maksaa korkeaa korkoa jo aikoja sitten ostamistaan hyödykkeistä. On on, mitä sitten? Asuntolainaa on vielä paljon, opintolainan olen jo maksanut, muita lainoja ei ole. Paitsi Visa. Totta kai mielelläni maksaisin sen pois, mutta ei ole millä maksaa, koska en halua luopua elintasostani. Syyt voikin lukea jo noista aiemmista kohdista. Tylsään kituuttamiseen en vaan suostu, mutta en ole mitenkään ylivelkaantunut. Kaikki menee, mikä tulee ja hyvä niin, koska ei ole perijääkään, vielä ainakaan.
Suhteet. Facebook-kaveruudet, seurustelusuhteet, kaverisuhteet, suhteet ex-miehiin, baari-illanpäätössuhteet. Näitä voi arvostella vaikka kuinka. Minua siitä, että noita viimeisiä en paljon harrasta, toiseksiviimeiset ovat minulla ihan väärällä tolalla (joku jopa sanoi, että sairaita?), kavereihin en kuulemma pidä tarpeeksi yhteyttä, oikeaa seurustelusuhdetta ei ole ollut aikoihin ja facebookissani on liikaa kavereita (ja oiherrajjumalasentää, osa niistä on entisiä oppilaita, taitaa olla pari nykyistäkin, kun en ole jaksanut poistaa). Exät kuuluisi useimpien mielestä poistaa mielestä ja puhelimesta ja facebookista ja muistot niputtaa siististi johonkin vanhaan albumiin komeron perälle. Exien kanssa ei pitäisi olla hyvissä väleissä, moikkailla ehkä just voi. Niitä ei kuulu rakastaa eikä niistä kuulu kauheesti välittää, eikä niitä nyt ainakaan kuulu puolustaa, jos joku toinen niitten tekemisiä arvostelee. Juu ei. Rakkaat ihmiset on aina rakkaita ja tärkeitä, ystävät ja exätkin. Mielenkiintoista on se, miten ei kuulu tehdä sitä eikä tätä, kun kyse on ihmissuhteista. Kaikki kanssakäyminenhän riippuu suhteisiin osallistuvista ihmisistä ja heidän tahdostaan. Minäpä nyt vaan tahdon olla mukava kaikille ja välittää. Loputtomasti yritän ymmärtää kaikkien tekemisiä ja sanomisia ja uskoa siihen, että pohjimmiltaan jokainen tarkoittaa hyvää (vaikka monesti pyrkimys on tuottaa sitä hyvää itselleen eikä silloin aina huomaa muita). Itsekkäitähän me kaikki olemme.
Riitely. Takaisin pitää sanoa vähintään yhtä ilkeästi. Öö, entä jos en halua riidellä? Jos vaan haluaisin unohtaa erimielisyydet ja jatkaa siitä, kun kaikilla oli vielä mukavaa. Kaikkea ei ole pakko käsitellä ja analysoida. Elämä on helpompaa, jos ei odottele turhia sanallisia anteeksipyyntöjä pikkuasioista. Anteeksipyytämis- ja antamistilanteet on muutenkin aika kiusallisia, ilman niitä on helpompi elää. Ylpeys on typerää, jos se estää elämästä nauttimisen. Ylpeä olen monessa muussa asiassa, mutta anteeksi annan pyytämättäkin, jos se helpottaa elämää. Unohtaminen vaan on joskus vaikeaa, mutta kyllä ikävät ajatukset voi tuupata sivuun ja jatkaa niistä välittämättä, jos ne eivät ole enää ajankohtaisia. Ja jos eivät ole, niin miksi niistä pitäisi kiinni?
Työmotivaatio. Jos on töitä, niistä ei saa missään tapauksessa valittaa, koska kaikilla ei ole töitä eikä lomaa tämän hetken Suomessa. Aha. Ei kuulkaas ole sattumaa, että minulla on töitä, jopa virka. Kas kun kävin kouluni fiksusti ja opiskelin ammatin, jossa töitä riittää ja on pitkä loma. Minä tein aikanaan paljon töitä sen eteen, että saisin juuri tämän ammatin. Kävin kouluja yhteensä 19 (=9+3+7) vuotta ennen kuin pääsin vakituiseen työelämään. Mutta luonteeltani en ole työntekijä, vaan ehkä sopisin paremmin käsityöläiseksi, taiteilijaksi, kirjailijaksi tms. kulttuurihörhöksi, koska aikataulujen mukaan eläminen on minulle epämiellyttävää ja vaikeaa. Mutta minä kuitenkin pystyn siihen. Kyllä minulla on oikeus harmitella loman loppumista, kun en tahdo palata työajan rytmiin loman jälkeen. Nih.
--
Kesäloma onkin nyt siinä vaiheessa, että viimeistä viikkoa aloitetaan. Perjantaina on oltava työmaalla ja maanantaina tulee sinne jo oppilaatkin. Lomalla en ole ihan tehnyt kaikkea, mitä kuvittelin, mutta niinhän se aina menee. Kesäromanssia ei löytynyt, kirjoittaminen jäi muuten vaan, Yyteriin en ole aurinkoisena päivänä ehtinyt, mutta mökille sentään pari kertaa, Maikkalassa en käynyt ja rullaluistelinkin vain pari kertaa. Kuntosalilla en paljon huhkinut mutta vähän kuitenkin, ratsastamassa sen sijaan kävin jonkin verran. Yllättävän paljon olen katsonut digiboksiin tallentamiani tv-ohjelmia, mutta sepä johtuu vain siitä, että olen ollut niin paljon yksikseni. Itse asiassa tänä kesänä paljon enemmän kuin aiempina. Ehkä musta tulee vähitellen erakko. Jep. Syksyssä on kivaa se, että saa kohta taas pukeutua vaatteisiin tilkkujen sijaan. Tosin tänä kesänä on ollut aika miellyttävät lämpötilat, ei juuri yhtään hellepäivää.
Loppukevennyksenä on pakko kertoa, että lauantaina kun Porispere-yleisössä hengailin vähän takavasemmalla Stam1naa katsomassa, tuli yhtäkkiä luokseni tuntematon mies: "Anteeks nyt, että häiritsen, mutta olen katsellut sua tosta jo pitkään ja on pakko tulla kertomaan, että sä olet varmasti Porin kaunein ihminen." Ohhoh. Kaikenmoisia iskurepliikkejä on tullut vastaan, mutta että ihan Porin kaunein ihminen. Tai ehkä siihen ei paljon vaadita..
Ei mikään ruåtsin oppitunti kuitenkaan, vaan jotain uutta elämässä. Kävin koeratsastamassa taannoin Aku-nimistä suokkia, joka oli oikein ihana ja kiva, ja nyt olen tehnyt diilin heinä-elokuusta, kolme päivää viikossa. Mahdollisesti jatkan syksymmällä vähän vähemmillä päivillä, mutta katsotaan nyt. Olimme jo ensimmäisellä tunnilla viime keskiviikkona ja lopputunnista ihan oikeasti alkoi tuntua hyvältä, löysin oikeat nappulat ja sain oman istuntani pakettiin niin, että pystyin jo keskittymään tehtäviinkin kunnolla. Ensi viikolla on hyvä jatkaa.
Ihmissuhteitakin olen yrittänyt ylläpitää. Jollain tapaa olen edelleen loukkaantunut, en niinkään kenellekään ihmiselle, vaan jotenkin pinnan alta. Vähän niinkuin olisin vaivihkaa kenenkään näkemättä lyönyt varpaani johonkin, eikä kipu mene ohi millään, vaikka mitään vikaa ei päällepäin näy. Mut kestän kyllä ihan hyvin. Jopa pidän sitä tunnetta positiivisena, edelleen. On jotain toivoa rakastumisesta, jos on kivuntunne vielä tallella, eikös niin.
Olen seurannut parin ystäväni tietä suurien unelmien toteutumiseen. Ystävät ovat aika erilaisia keskenään, toinen kutsuu itseään tunneihmiseksi mutta vaikuttaa silti ulospäin tekevän hyvin järkeviä ratkaisuja, toinen taas puhuu harkinnan ja suunnitelmallisuuden puolesta mutta tuntuu silti ratkaisevan isot asiat tunteella. Pistää kyllä miettimään, mitä minä sitten itse olen. Kuvittelenko vaan olevani viileä harkitsija, teenkö sittenkin kaiken intuitiolla ja tunteella? Olen monesti yllättänyt itseni hyvinkin spontaaneilla tempauksilla, joita en ole kyllä mitenkään harkinnut järjellä, vaan mennyt ihan täysin fiiliksen viemänä.
Vältän suunnittelua ja suunnitelmallisuutta, mutta silti elämäni on jotenkin kummasti näyttänyt etenevän jonkin suunnitelman mukaan. Enkä voi kieltää, etteikö ne toteutuneet jutut olisi olleet unelmiani ja siinä mielessä myös suunnitelmissani jossain määrin. En vaan halua myöntää suunnittelua. Tai oikeastaan olen aiemmin rakastanut yli kaiken suunnitelmien tekoa ja niiden toteutumisesta haaveilua, mutta kun 30 oli lähempänä kuin 20, aloin tietoisesti välttää etukäteissuunnittelua pettymysten minimoimiseksi. Lakkasin ottamasta riskejä ja tekemästä asioita, joilla olisin voinut saavuttaa hienoja asioita mutta myös epäonnistuessani menettää paljon. Olenko kasvamassa aikuiseksi? Mitä se tarkoittaa?
Ärsyttävää tässä pohdiskelussa on se, että semmonen pieni osa minusta haluaisi palata takaisin kireään suunnitteluun ja elämän aikatauluttamiseen, näennäiseen tehokkuuteen ja 'parempaan' elämään. Mutta suurin osa aivosoluistani on nykyään vapauden ja spontaaniuden kannalla. Carpe diem, ne sanoo aina, kun olen etukäteen ajatellut tekeväni jotain ja sitten tuleekin kohdalle jotain ihan muuta, joka vie mennessään. Ehkä se on jopa oikeasti järkevää. En stressaa mistään, koska ajattelen, että kaikelle on aikansa. Kyllä ne asiat ehtii tehdä, mitä todella haluaa. Enkä tahdo sellaiseksi ihmiseksi, joka tuo oman tehokkuutensa jatkuvasti esille. Sellainen ihminen jännästi onnistuu syyllistämään kaikki muut ja pilaa päivän. Olen mieluummin vastakohta sellaiselle: ärsytän sillä, että lyön laimin asiat, joita kaikkien mielestä pitäisi tehdä, jotta saisi hyvän elämän.
Minulla on hyvä elämä, ottakaa tästä mallia. Uskon, että saan vielä kaiken, mitä haluan. Eikö olekin ärsyttävää?
"Villi kortti on tietyissä urheilukilpailuissa ja -tapahtumissa oleva henkilö, joka pääsee mukaan tapahtumaan, joko omasta halustaan tai järjestäjien kutsumana, ilman että kiertää täysin vakituisesti mahdollista sarjaa, joka muodostaa kyseisen tyyppisistä tapahtumista, johon (tai joihin) "villin kortin" urheilija osallistuu." http://fi.wikipedia.org/wiki/Villi_kortti
Kun aloitin tämän blogin, piti keksiä sopiva verkkotunnuksen alkuosa. Jostain syystä tämä tuli ensimmäisenä mieleeni, ja vaikka mietin monia muitakin, tämä tuntui sopivimmalta.
Villi kortti kuvaa useimpien harrastusteni alkuhetkeä parhaiten. Tavallaan tämä blogikin on aloitettu villillä kortilla, koska mulla ei ole mitään varsinaista syytä kertoilla täällä itsestäni tai tekemisistäni, en ole mikään julkkis enkä sellaiseksi halua tulla, ei ole mitään paljastettavaa kenestäkään, ei ole mitään poliittista agendaa, ei mitään yhtä aihealuetta, jonka asiantuntijana haluaisin esiintyä. Haluan vain kirjoittaa kirjoittaakseni.
Yksi elämäni tarjoamista villeistä korteista oli ilman muuta Astoria. Se oli ehkä hulluinta, mitä olin siihen mennessä tehnyt. Sitä ennen villein kortti taisi olla moottoripyörän osto. Mutta on paljon muutakin, esimerkiksi muksuna tahdoin naapurin likkojen mukaan purjehdusleirille, vaikka en edes tiennyt, mikä on jolla, eikä mulla ollut muutenkaan mitään tekemistä meren kanssa. Mutta innostusta oli ja tykkäsin kovasti. Harmi, ettei ollut mahdollisuutta jatkaa harrastusta. Ehkä vielä jonain päivänä...
Ehkä parhaat asiat tuleekin juuri niin, että sattuu saamaan sopivan kortin ja päättää käyttää sen. En usko kohtaloon enkä horoskooppeihin (vaikka kyllä sanovat, että olen tyypillinen kauris), mutta ajattelen, että on oltava valmis käyttämään ne kortit, jotka annetaan elämän varrella. Elämä on valintoja.
Se oli aluks vähän ujo mutta kyllä se lopulta antoi koskettaa. Sillä on kauniit silmät, ihana punainen tukka ja iso maha, vaikka ei muuten mikään iso mies olekaan. Tosi rauhallinen ja kohtelias, ja hyvin kärsivällinen, vaikka metsäpolulla olikin aika paljon hyttysiä. Muutenkin myönteinen luonne. Erityistä plussaa herkkyydestä. Oikein positiivinen yllätys. Ei varmaan jää ainoiksi treffeiksi, ehkä tästä jopa suhdekin syntyy. Kattellaan.
Meen tänään kattomaan yhtä heppaa, josta vois tulla mulle kesäkaveri! En oo puhunu kenellekään mitään siitä vielä, mutta oon soitellu omistajan kanssa pari puhelua ja tänään meen kattomaan ja ehkä jopa kokeilemaankin. Jee. Vähän jännittää.
Kiva, että tähän kohtaa osui tämmönen mahdollisuus, muuten mua varmaan harmittais vieläkin enemmän. Mulla on aika vahva taipumus ottaa takkiin ihmissuhdejutuissa. Nyt oon odotellu puhelua tyypiltä, jonka kanssa lupasin mennä kahville. Mutku ei mua jaksa kiinnostaa. Toivon oikeestaan, että se ei soittas, ettei mun tarvis olla sille ystävällinen ja käydä siellä kahvilla. Kaverit sanoo, että pitää antaa sillekin mahdollisuus hurmata mut, mutta musta vaan tuntuu, ettei sitäkään kiinnosta tarpeeksi. Emmäätiedä. Mää vaan noita heppajuttuja mieluiten miettisin, ihmiset on niin vaikeita.
IccoRock. En olisi ikinä uskonut, että maksan päästäkseni paikalle, jossa esiintyy Remix, Juha Tapio, Klamydia, Kaija Koo ja Vicky Rosti & Menneisyyden Vangit. Mutta näin kävi, koska meillä oli perinteinen tyttöjen tapaaminen ja tämä viikonloppu sopi kaikille. No, kaksi perui viime metreillä, mutta meillä neljällä oli kumminkin kivaa. Esiintyjistä huolimatta. Tai joku muu taisi niistäkin tykätä, mutta mä en. Remixiä en nähnyt, Juha Tapion kuulin kokonaan (ihan kotiovelle asti kuului) mutta näin vain puolen keikkaa takarivistä. Klamydiaa katselin hetken takarivistä ja palasin baarin puolelle (Klamydia oli noista ehkä se ainoa, jonka jossain määrin halusin nähdä, koska sen olen nähnyt livenä joskus 90-luvun alkupuolella Nuokkarilla). Kaija Koota katsoin sieltä anniskelualueelta ja yritin olla kuuntelematta, Vicky Rostin tahtiin mentiin kuitenkin vähän nurtsille heilumaan, koska se on sentään hauska. Jatkoille asti ei päästy, sillä yhdelle tuli huono olo, alkoi sataa ja PK:n ovella oli liikaa jonoa (kuulemma). Onneksi, koska olen onnistuneesti vältellyt sitä paikkaa jo pitkään.
Hauskasta illasta mulle ei jäänyt mitään muita seurauksia kuin toi otsikonmukainen biisi, joka nyt soi päässä eikä lähde millään pois. Onneks kuitenkin tuollainen vanha biisi, eikä mikään niistä uusista julistavista hirvityksistä. Kaija Koon vanhojen biisien sanat kieltämättä vähän hihityttää nykyään. On pakko tunnustaa, että sen Tuulen viemää -levyn biiseistä taidan osata aika monta ulkoa. Mutta kaikkea uudempaa tuotantoa inhoan. Varsinkin näitä uusimpia.
Vaikka eilen olikin hauskaa, oon silti edelleen todella vihainen itselleni. Mä en taida osata käsitellä vihan tunnetta ollenkaan. Oon niin harvoin vihainen oikeesti. Mä näen vain asioita ja tilanteita, jotka olis pitänyt hoitaa toisin. En oo vieläkään keksiny, miten tän katkeruuden kierteen vois purkaa. Oon yrittäny keksiä tekemistä ja ajatella muuta, mutta se tulee vaan vähän väliä mieleen ja vie mennessään. Mun kesälomaprojektin ei pitäny olla tämä vaan se kirjoittaminen. Onneks oon ihan vähän edenny siinäkin, mut enemmän, paljon enemmän pitäis, jos meinais oikeesti saada jotain aikaan. Ja nyt pitäs ehkä mennä ulos nauttimaan tosta auringonpaisteesta tässä koneella nököttämisen sijaan. Mut ei oikein huvita. Ei huvittais syödäkään, mut jos en syö, en jaksa mennä salille, ja se taas harmittais vielä enemmän.
Tänään kävin varaamassa ajan yhden pienen haaveen toteuttamiseen. Vihdoinkin. Tosin koko kesä pitää vielä sitä odottaa, mutta toivottavasti se on sen arvoista. Asian eteneminen ehkä vähän piristikin mua, vaikka nyt täällä kotona kirjoitellessani tunnen taas sen saman piikin sydämessäni. Voisin kirjoittaa vääristä valinnoista, omista ja muitten, mutta ehkä tyydyn nyt vain haaveilemaan tulevista oikeista valinnoista. Sanotaanhan, että aika parantaa haavat. Ehkä mä kuitenkin haluan pitää tämän haavan auki vielä vähän aikaa. Koska jollain hullulla tavalla tunnen olevani nyt enemmän elossa kuin pitkään aikaan.
Tänään aamulla muuten tajusin, että vaikka mitä tapahtuiskin, mulla on silti aina jotain, mitä kukaan muu ei voi koskaan saada. Niin kauan kuin mä muistan sen, se on mun.
Parasta mun ammatissani on kesäloma ja sen loman molemmin puolin pitkät opetuksettomat jaksot. Yhteensä reilu pari kuukautta ilman, että tarvii nenäänsä näyttää työpaikalla. Senhän toki kaikki tästä ammatista ekana mainitsee ja keväällä kysytään, onko niitä lomasuunnitelmia. Mulla ei koskaan ole. Lomassa parasta on se, että ei tarvitse tehdä mitään minkään aikataulun mukaan. Ei tarvi nousta ylös sängystä aamulla, jos ei huvita, ei tarvi mennä nukkumaan, jos ei huvita. Tämä tietysti koskee vain tätä mun mahtavaa sinkkuelämääni, parisuhteelliset ja perheelliset opettajat joutuu ehkä mukautumaan muittenkin elämänrytmiin (mukavaahan se oikeasti olis, sinkkuelämässä ei oo tässä iässä enää mitään hohtoa).
Mut jos aikatauluja ei nyt ajatella, niin on mulla tavallaan kesäsuunnitelmia. Haluun rullaluistella, käydä Yyterissä / mökillä / festareilla, istua terassilla, loikoilla Kirvatsin nurtsilla, grillata, uida, saunoa, soudella, pyöräillä, moottoripyöräillä, ratsastaa, pelata mölkkyä / krokettia / sulkkista / lautapelejä, olla ja nauttia elämästä. Näitä kaikkia ainakin. Ja käydä kuntosalilla. Haaveena olis olla niin reipas, et kävisin salilla jo aamulla ja tulisin aurinkoisina päivinä suoraan salilta lounaalle keskustaan, johonki aurinkoiselle terassille vaikkapa. Aamutreenit ei oo kyl mun juttu oikein, mut ehkä jos tähtäis vaikka johonkin ysin ja kympin väliin sinne salille, ni olis jo heränny sen verran, ettei enää kävis mitään vahinkoja siellä. Tosin niitä aurinkoisia päiviä tässä saanee vähän odotella, mutta en mä niitä kaipaakaan ennen kuin oon itsekin vähän aurinkoisemmalla mielellä taas. Tällä hetkellä mieli on täynnä mustia pilviä, niin, että tämmösen neutraalimman tekstin kirjottaminen on aika vaikeeta välillä. Tässä vähän viime kesän yhtä aurinkoista iltaa biitsillä (ja paistaahan tuolla nytkin aurinko, vaikka tänään päivällä satoi).
Puhelimella napattu kuva Yyteristä 12.6.2011 - horisontti jäi vähän vinoon mutta kai tuosta tunnelma välittyy kuitenkin.
Kesälomaan on joka vuosi liittyny yks haave, joka aina on jääny toteutumatta. Nyt oon alkanu kirjottaa tätä blogia, mutta mulla on haaveena kirjottaa joskus jotain muutakin. Kirjoitustaidot vaan on vähän ruosteessa, kun en oo pitkään aikaan niitä käyttäny. Mulla on mielessä parikin tarinaa, ja yks niistä on jo aloitettukin pari vuotta sitten, mutta sekään ei oo edenny. Tarvisin enemmän aikaa ilman töitä, jotta voisin vain keskittyä siihen. Mutta koska en oo koskaan oikeesti kirjottanu mitään, en voi ihan vielä luottaa siihen niin paljon, että uskaltaisin ottaa esimerkiksi vuorotteluvapaata. Mutta se ois haaveena. Sen takia tän kesäloman yhtenä suunnitelmana olis ehtiä kirjoittaa mahdollisimman paljon.
En oo vielä alottanu, mutta ehkä tänään luen vanhan jutun läpi ja tutkin, voiko sitä käyttää tai voiko siitä ehkä jatkaa. Pitäis ainakin ennen kirjoittamisen aloittamista tehdä suunnitelma kirjoittamisesta. Miettiä ne henkilöt huolellisemmin ja tarina ihan loppuun asti niin, että se varmasti etenee sujuvasti. Tää on iso projekti, mutta haluaisin kovasti pystyä siihen. Ensimmäisenä tavoitteena olis vain luoda se tarina ja henkilöt. Toisena olis se tarinan kirjoittaminen luettavaksi, ei vain päässä pyöriteltäväksi. Kolmantena tulis tarinan julkaiseminen. Tulisko siitä kirja vai tarjoaisinko sitä mihinkään. Vai laittaisinko sen vaikka vaan nettiin luettavaksi jollain salanimellä. Vai pistäisinkö vaan pöytälaatikkoon pölyttymään. Nyt kun oon paljastanut tän haaveen, joudun ehkä toteuttamaankin sen. Ounou.
Tää päivä on menny lähinnä erilaisia aktiviteetteja keksiessä, etten ehtis muita juttuja murehtia. Onneks kämpässä on sellanen kaaos, että ei oikeestaan oo tekemisestä pulaa. Ja aikaakin on, mitäs muuta lomalla.
Seurustelin marsujen kanssa, kun kyllästyin siivoamiseen. Ne onkin saanu olla vähän liikaa keskenään viime aikoina. Ne on vissiin laiskistunu, koska Muru on keränny yhtäkkiä 100g lisää painoa, eikä se todellakaan oo enää kasvuiässä. Sehän ei paljon muuta nykyään tee ku syö ja makailee. Sulo lähtee kyllä aina innoissaan lenkille, kun sen päästää, mutta Muru ei aina viiti ittekseen tulla edes häkistä ulos. Kyllä se sitten juoksentelee, kun sen ensin nostaa lattialle, mut ei sitä enää kauheesti huvita.
Muru ja Sulo tänään. Sulosta taitaa tulla aika iso kans.
Sulon tultua taloon oon pitäny tämmöstä punnituslistaa. Muru taitaa joutua nyt kesäks kuntokuurille, ettei paino nouse enempää.
Murulle reilu 100 grammaa ja Sulo on tuplannut painonsa. Mut Sulohan kasvaa vielä muutenkin.
