Hei hei Helsinki

Tajusin just, että en ehkä enää koskaan halua mennä sinne. Luin Hippoksesta HorseShown tämänvuotista ohjelmaa ja Hevoset Stadikalla -juttuja. Tapahtumia, joihin minun piti mennä ja joista olin alkuvuonna innoissani. Nyt en ole menossa, koska en pysty. Oksettaa pelkkä ajatuskin. Helsinkiä ei ole olemassa minulle enää. Pyyhin sen pois.

En voi sille mitään, mutta tuntuu siltä, että olen kuollut. Menen päivästä toiseen sumussa. Yritän näyttää normaalilta, mutta en tunne mitään. Kaikki on feikkiä. Ei ole elämänhalua. En toki halua kuollakaan, mutta elämä ei kiinnosta. En välitä. En näe tulevaisuudessa mitään enää. En mitään.

Pahinta on tietää, ettei kukaan muukaan oikeasti välitä. Kaikilla on omat murheensa. Suurin valhe on "olet mulle tärkeä, haluan sulle hyvää". Vmp. Jos olisin tärkeä, en olisi nyt yksin. Tämä ei menisi näin. Totuus on, että minä en ole ollut tärkeä enää pitkään aikaan. Muun väittäminen on oman syyllisyydentunteen lievittämistä. Oikeasti en ole enää koskaan edes mielessä, vaan paikallani on se, josta en halua tietää mitään, ja elämä on mukavaa ja helppoa, kun on joku siinä vieressä. Jos minulle tapahtuisi jotain, se liikuttaisi ehkä parin päivän ajan, ja sitten elämä jatkuisi.

Minä en edelleenkään halua ketään muuta. En ole koskaan halunnut enkä halua. Miksi pitäisi tyytyä vähempään kuin mitä haluaa? Jos en ansaitse sitä, en halua mitään.

34 280

Aika paljon se on.

Kaikkea hyvää

Tuossa varmaan kulkee se raja, josta tiedän, milloin tilanne on ohi. Jos pystyisin tuon sanomaan. Mietin tänään lausetta päässäni autoa ajaessa. Vauhti kiihtyi huomaamatta kahdeksastakympistä sataseen ja samalla tajusin, että jos sanoisin lauseen ääneen, se tarkoittaisi juuri päinvastaista. Toivon kaikkea pahaa niille. En edes tunne syyllisyyttä siitä, mikä on minulle todella outoa. Ajattelin, että toivon kaiken sen paskan, mitä itse olen kokenut ja läpikäynyt, sinne vaan, rakkaudella, suoraan minulta. Toivottaisin epäonnea, jos jotain pitäisi nyt sanoa. Mietin, tuleeko koskaan aikaa, jolloin asia olisi edes yhdentekevä. Ei tule.

Toivominen ei toki mitään muuta, mutta vihasta saan voimaa näyttää töissä pirteältä ja hymyillä kuin kaikki olisi hyvin. Sydän tietää, että mikään ei ole. Jo kolmatta päivää leposyke aivan sekaisin. En stressaa mistään, kun en mistään enää tosissani välitä, mutta hyväntuulisen esittäminen vie mehut. Mutta oikeaa mielentilaa en voi näyttää, koska en kestä enää yhtään "no millai sää ny voit?" -kysymystä.

Rainbows everywhere

Sateenkaarilakat löytyi ihan peruskokoelmasta. Vihreä on melkein antiikkia mutta toimivaa edelleen.

Haastaisin mielelläni kaikki tähän mukaan. Maailmaan mahtuu niin paljon typeriä päätöksiä ja lakeja. Jos näitä ei saa olympialaisissa käyttää, käytetään me muut sitten senkin edestä.

Pidä tunkkis.

Olin ennen rakkauden suhteen optimisti. Uskoin, että kyllä lopulta rakkaus voittaa. No eihän se voittanutkaan. Nyt olen kyllästynyt toivomaan, että jotain tai joku olisi jossain. Joku, josta voisin kiinnostua, joka kiinnostuisi minusta. Katselin tässä taannoin nettideittiprofiileja. En itse löytänyt ketään, mutta pari viestiä sain. Useimmat aivan vääränlaisia miehiä. Sellaisille en viitsinyt vastata ollenkaan. Mutta jonkun kanssa kirjoitin pari viestiä, vaikka arvasin, ettei niistä mitään synny.

Yhtä kävin jopa tapaamassakin. Ajattelin, ettei se ainakaan siitä pahene. Eipä siinä kumpikaan mitään elämänkumppania ollut hakemassa, se oli heti selvää, jo viestienkin perusteella. Mutta silti onnistuin saamaan melkoisen tylyn torjunnan. Tuli ainakin minulle selväksi, mitä oli vailla, mutta samalla voin itsekseni naureskella, että eipä tainnu tosikko arvata, mitä menetti. Eipä sillä merkitystä minun elämääni muuten ollut, mutta sainhan tuolle otsikonmukaiselle ajattelulle mukavasti vahvistusta. Ei kannata edes yrittää, turpiin tulee kuitenkin ja vapaana on vain friikkejä...

Itsekeskeistä höpinää

Joku ehkä joskus vahingossa lukee tätä blogia, ainakin tilastojen perusteella. Sanottakoon nyt vielä kerran, että kirjoitan tänne siksi, että en halua keskustella näistä asioista, mutta kun kirjoitan tänne, olen tavallaan sanonut asiat ääneen. Se on helpottavampaa kuin oman yksityisen päiväkirjan kirjoittaminen. Keskustelua ei kuitenkaan synny, mikä on hyvä, koska haluan tietenkin olla aina oikeassa. Keskustelussa joutuisi välillä antamaan muillekin sen mahdollisuuden. Tai sitten pitäisi jatkaa väittelyä loputtomiin. Tänne voin suoltaa mitä vaan, eikä vastaväitteitä tai muita mielipiteitä tule. Sopivan narsistista, minä minä minä aina vaan. Yksin.

Rakkauden kesä 2013

Tämä on itse asiassa kaverin lanseeraama nimitys tälle kesälle, kun tuntuu, että vähän joka toisella vähintään on päällä parisuhdekriisi tai muu paska tilanne elämässä. Olen itse päässyt siihen vaiheeseen, että olen todella vihainen. Enkä edes itselleni vain, vaan sille ihmiselle, keneen tämä viha kuuluukin kohdistaa, ainakin kaikkien naistenhömppälehtien mukaan. Katkaisisin ehkä jopa välit kokonaan, jos en olisi minä - enhän toki ole niin lapsellinen. Sitä paitsi, olen edelleen rakastunut, tyhmä ja paksukalloinen kun olen. Joten olen päättänyt kestää nämä painajaisia aiheuttavat muistotkin. Enimmäkseen toivon silti epäonnea sille, jonka syytä mikään ei ole mutta joka kuitenkin on suurin syy näihin paskoihin fiiliksiini. Selvää, eikö vaan. Onneksi en ole voodoon asiantuntija, saattaisi muuten tapahtua kummallisia juttuja.

Välillä olen melkein normaali itseni, ainakin ulospäin, koska en halua enää yhtään ohjetta tai neuvoa mihinkään liittyen. Silti olen edelleen yhtä katkera siitä, että olin monta vuotta kuminauhan päässä. Joka kerta, kun yritin päästä vähän irti, onnistui syyllistäminen ja palasin takaisin. Turhaan ponnistelin vastaan. Kunnes lopulta halusin takaisin, siinä vaiheessa olikin löytynyt juuri se parempi. Kuinka kätevää, mitä väliä, että minun elämäni oli siinä vaiheessa sopivasti sotkettu niin, että en varmasti enää koskaan ole onnellinen. Että olen varmasti lopun elämääni yksin, koska en todellakaan aio enää koskaan luottaa keneenkään parisuhteen vertaa. En ole enää nuori ja kaunis, parasta ennen -päivä meni jo. Ehkä yksi pahimmista asioista tässä koko sopassa onkin se, että hävisin niin paljon nuoremmalle. Se ei ole reilua, pikkutyttöjen ei kuuluisi tulla tähän samaan sarjaan. Siinä se nyt tuli sanotuksi. Voi että vihaankin tätä elämää.

Sattumia

Ei ole mitään hyötyä jäädä kotiin synkistelemään. Joskus täytyy tehdä niin, mutta sieltä pitää jonkin ajan kuluttua lähteä liikkeelle. Vaikka olisi synkkä olo edelleen. Niin olen tehnyt koko kesän. Olen hyvä unohtamaan vähäksi aikaa p*skan fiiliksen, kun joku vaan viihdyttää mua.

Kjerag

Siksi lähdin Norjaan. Jo pelkästään se, että tapaa ihmisiä, joiden kanssa ei ole ollut ennen tekemisissä ja puhuu vierasta kieltä, painaa synkkyyden piiloon. Hassuinta oli tavata mies, joka 5 minuutin juttelun jälkeen oli ihmeellisen kiinnostunut minusta. Vaikka ensi näkemällä minulla oli tukka mp-kypärän jäljiltä liiskassa, päällä michelinukko-ajopuku, naamassa kypärähupun saumojen raidat, ei meikin häivää. Kun vaan juttelin sille ja nauroin porukan jutuille. Olin vaan minä, sellainen kuin olen, kun mikään ei paina mieltä enkä yritä mitään. Ja se olisi kelvannut sille. Jopa kiinnostanut sitä, aika paljonkin ilmeisesti.

Viihdykkeen vuoksi lähdin myös Ruisrockiin, vaikka en saanut sinne kaveria. Siellä ei ollut ihan yhtä helppoa jutella ihmisten kanssa (hei suomalaiset, mikä siinä on niin vaikeeta?), mutta kuitenkin yksinkin olin hetken aikaa vapaa murheista, kun kuuntelin vanhoja ja tulevia suosikkibändejäni.

Him Ruisrockissa

Viihtymistä hain myös mökiltä ja Yyteristä. Tosin ei ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun Yyterissä ei ollut ketään kaveria ja makasin dyynien välissä selälläni hiekalla niin, että kyyneleet valui aurinkolasien alta korviin. Se oli tarpeellista märehdintää ja sain hienon rusketuksen bonuksena. Olisi kai kotonakin voinut itkeä, mutta auringolla, kuumalla hiekalla, suolaisella merivedellä ja lokkien kirkunalla on parantavampi vaikutus.

Juhannusaaton aatto

Jazz-sadevarustautuminen

Jazzit ei olleet tänä vuonna sitä riemua ja biletystä, mitä aiemmin. Mutta hauskoja hetkiä sieltäkin löytyi. Vaikka olinkin pari päivää kuumeessa. Luulen, että se kuume nousi siksi, että viikko sisälsi ne hyvästit, mitä olin kaivannut. Ja yllätyselementin, joka näin jälkikäteen ajatellen oli niin tyypillinen tilanne, että oli vain odotettavissa, että muutenkin raskaiden asioiden ohella piti vielä kestää sekin. Koska sellaisia asioita opin vuosien kuluessa käsittelemään ja lakaisemaan mustasukkaisuuden tunteita pois. Mustasukkaisuus olisi pitänyt sanoa ääneen, koska eihän kukaan tahallaan halua toista satuttaa. Mutta en koskaan sanonut, sillä en halunnut huolestuttaa tai vaivata omilla tunteillani. Halusin olla helppo ja täydellinen, en herkkä ja tunteellinen. Mutta takaisin aiheeseen, Jazzien päätösbileissä olin tanssimassa pöydällä ystävien kanssa niin kuin olin päättänyt jo aiemmin. Sinne lähteminen kesti kauemmin kuin muilla, mutta puristin kaiken sisuni siihen, että menen mukaan.

Maj Karma Karmarockissa

Karmarock ja Porispere olivat kesän parhaat festarit. Varsinkin Porisperen lauantaissa oli jotain todella mahtavaa. Festariheiloja ei ollut eikä tullut, en kaivannutkaan, mutta siellä vaan oli niin kivaa, että maanantai sen jälkeen tuntui maailmanlopulta. Työpäivät lähestyivät vauhdilla enkä kokenut mitään kiinnostusta töihinmenoon. Ajattelin, että pitäisi kertoa työkavereille kesäkuulumisia ja kiinnostua toisten kuulumisista ja suunnitella työasioita muutenkin. Perjantain veso olikin kaikkea muuta. Suunnittelun sijaan uusi rehtori vakuutti minut ja toivottavasti muutkin siitä, että kaikki on hallinnassa. Iltapäivän luennoitsija Sirkka Mertala puhui juuri ne asiat, joita olen aina pitänyt oman elämäni perustana. Melkein liiankin osuvasti. Lisäksi käytiin parin vanhan ja yhden uuden työkaverin kanssa illalla oluella, eikä se ollutkaan raskasta.

Solastranden Norjassa.
Kypäränalusliiskatukka.

Päinvastoin. Niinkin turhamainen asia kuin se, että useampi työkaveri kehui päälläni ollutta mekkoa ja huulipunaani ja hiuksiani, sai minut tuntemaan itseni vähän paremmaksi ihmiseksi. Tuli sellainen tunne, että nämä ihmiset ehkä sittenkin haluavat, että olen tuolla töissä. Että ehkä sittenkin sovin sinne. Pieni asia, joka sai minut uskomaan, että ehkä pystynkin siihen. Mistä se itsetunto rakentuu, koska tunnen kyllä itseni älyttömän hyvin, heikkouteni ja vahvuuteni, mutta silti en ole vahva ilman sitä, että joku muukin sanoo, olet hyvä tässä, olet kaunis noin. Siksi sen Norjassa tapaamani miehen huomio pelasti tämän kesän. Joku halusi tutustua minuun, joku sanoi, että näytän hyvältä, joku piti minua rohkeana jne. En voi tietää, kuinka tosissaan, mutta pointti onkin se, että tuollaisia asioita pitäisi kuulla useammin. Niitä pitäisi myös osata sanoa takaisin.


Aloitin tänään. Kehuin työkaverin lehtihaastattelua, koska se oli oikeasti hyvä juttu. Linkittäisin tähän, jos se olisi netissä jo.

Syntinen punainen

Make Up Storen Vamp-sävy

Halusin aidon punaista huulipunaa. Käytän huulipunaa harvoin enkä tykkää siitä, että puna suttaa esimerkiksi kahvimukien tai juomalasien reunat, joten etsin laadukasta punaa, joka ei tuhraannu helposti. Mielellään kuitenkin niin vahvaa, että rajausta ei välttämättä tarvitse piirtää ollenkaan. Löysin Make Up Storelta muutaman hyvän värin, joista päädyin osittain nimen vuoksi sävyyn Vamp. Toinen aavistuksen viileämpi punainen sävy olisi ollut nimeltään Devil. Kuinka sattuikaan.

Pistin tässä taannoin merkille, että amerikkalaisissa tv-sarjoissa pahistytöillä on aina tummanpunaista huulipunaa ja sankarittarilla vain huulikiiltoa tai jotain vaaleaa sävyä. Mitä kapinallisempi tai pahempi, sen punaisemmat huulet.

En ole aiemmin uhrannut ajatustakaan millekään stailausjutuille, mutta katselin kesäprojektina läpi koko Buffy The Vampire Slayer -sarjan 144 jaksoa. Siinä Buffylla on aina vaaleaa huulikiiltoa, paitsi 6. kaudella, kun Buffy treffailee Spikea salaa kavereiltaan ja käyttää sitä hyväkseen. Silloin Buffykin käyttää punaisempaa huulipunaa. Faith oli kapinallinen tappaja, hänellä on heti alussa jo tummempaa punaista (tästä olisi voinut ehkä arvata, että Faith vaihtaa "pahikseksi" jossain vaiheessa). Kun 7. kaudella sarjan lopussa Faith palaa auttamaan Buffya, tumma huulipuna on vaihtunut vaaleammaksi, koska Faith on muuttunut taas hyväksi. Sarjan puolivälissä pääpahis oli jumalatar Glory, jolla oli tietenkin kirkkaanpunaiset pahishuulet. Willow ei käytä huulipunaa, paitsi siinä vaiheessa, kun Willow ei hallitse noitavoimiaan ja muuttuu niiden takia hetkeksi pahaksi. Punaista huulipunaa. Vähän mustaakin jopa.

Sama myös rakkaassa TVD:ssani, Katherinella on tummanpunaiset huulet ja Elenalla ei yleensä ollenkaan huulipunaa. Onko näin vain teinisarjoissa vai muutenkin? Entä leffoissa? Pitänee kiinnittää jatkossa huomiota. Sillä aikaa kuvittelen, että huulipunan sävy voi ehkä muuttaa persoonaani vähemmän kiltiksi...

Punainen huulipuna voi piristää hetken. Olen nyt päässyt irti festareiden jälkeisestä mielialasukelluksesta pohjamutiin, mutta se vetää minua kyllä edelleen pinnan alle. Ehkä töiden aloittamisessa on se hyvä puoli, että työpäivän aikana aika kuluu niin, että en ehdi surra. Jos sitä jatkaa tarpeeksi pitkään, ehkä tunne pysyy maton alle lakaistuna. Luurankona kaapissa, jota ei tarvitse avata vielä pitkään aikaan. Ehkä kuitenkin haluan, että se on siellä kaapissa. En ole vielä valmis hävittämään sitä.

Huomenna

Huomenna se sitten taas alkaa. Tästä kuvasta näkyy työn odottamisen ilo:

Olin tänään kampaajalla. Siitä into ottaa muutamia kuvia. Se vaan, että eipä tolla puhelimen kameralla oikein saa tumman tukan sävyä esille. Se vaan näyttää joka kuvassa mustalta. Värin nimi on teak ja se on tummanpunainen, juuren väri taas on kaikkein tummin kuparisävy, mitä löytyi. Tällä mennään taas vähän aikaa. Kulmat unohtui käydä laitattamassa, mut hei, ei sen väliä muutenkaan.

Tänään

Hoidan asioita, joita en oikeastaan jaksaisi hoitaa. Koska lupasin, vaikka en halunnut luvata. Koska kukaan muu ei kuulemma pääse hoitamaan niitä, eikä mulla ollut tekosyytä kieltäytyä. Koska olen kiltti ja yritän. Sen takia olen jumissa asioissa, joita en halua tehdä. Kiltteydellä ja hyvällä käytöksellä ei taida saada mitään itselleen, menettää vaan. Nyt olen väsynyt pelaamaan näillä säännöillä, mutta jos jätän asiat tekemättä, olen kohta pulassa. Ja koska elämä tosiaan jatkuu ja joka päivä olen hengissä, en voi mitään millekään. Masennusta? Ei tällä kertaa, ei koskaan enää. Kaikki muut tunteet, mutta ei sitä. Enimmäkseen vihaa ja katkeruutta. Ja se rakastumisen tunne sokerina päällä.

Miksi?

Mitä seuraavaksi? Mitä mä täällä teen? En keksi mitään mitään. Joka päivä samat tunteet, joka päivä sama epätoivo ja tieto siitä, että en voi tehdä mitään. Miksi minun elämäni, tämä ainoa, meni näin? Miksi en kelvannutkaan, miksi muhun ei voinut rakastua? Ei tämä ole elämä, jota haluaisin elää. Elän silti, koska elämähän jatkuu joka tapauksessa. Ei vaan tunnu siltä. Kaikki kivat festarit, mahtavat esiintyjät, kaverien kanssa hengailu, on vain pintaa ja hämäystä. Kotona olen taas yksin ja mietin, onko pakko herätä huomenna. Melkein toivon, että sydämessä olisikin isompi vika. Mutta eihän mulla ole sellaista tuuria. Pääsin reissustakin takaisin, vaikka en oikeastaan halunnut tulla. Vaarallisia ajatuksia.

Paluu arkeen

Kohta ne työt taas alkaa. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Tällä hetkellä ei kiinnosta mikään muukaan. Tietyllä tasolla olen täysin välinpitämätön. Teen kyllä asioita, joita minulta odotetaan tai vaaditaan, mutta millään ei ole minulle merkitystä.

Jokunen ystävä yritti väittää, että olen stressaantunut. En ole. Stressi tulee siitä, että yrittää välttää epäonnistumista. Että välittää niin paljon. Minulle on jo pitkään ollut aivan sama. Pitkään tarkoittaa siis monta vuotta. Jos en ehdi tai jaksa jotain asiaa hoitaa, niin mitä siitä seuraa? Ei yhtään mitään yleensä, koska asioilla on tapana järjestyä. Maailma kyllä joustaa. Asia tulee hoidetuksi sitten, kun se on aivan pakko hoitaa. Jos joku suuttuu, kyllä se ajan kanssa leppyy. Tai jos ei lepy, onko sillä sitten niin väliä? Olen vähitellen irrottanut siitä kuvitelmasta, että kaikkien ihmisten on tykättävä minusta. Ja siitäkin, että tarvitsisi olla hyvä missään, mitä teen, oli kyse sitten työstä tai  muusta elämästä. Pääasia, että en jätä mitään tekemättä.

Koen huvittavaksi sen, että saan neuvoja tämänhetkisen "stressin" hoitamiseksi ihmisiltä, jotka eivät oikeastaan tiedä, mistä mankelista olen selvinnyt läpi. Päätin kymmenisen vuotta sitten, että jos muilla menee hermot tai ne eivät jaksa, niin minä olen se, joka viimeisenä pitää muita pystyssä. Nyt on kuljettu kahden ison kriisin läpi, mutta siinä sivussa sotkin oman elämäni niin, että tämän blogin otsikko on oikeastaan varsin surkuhupaisa. Kolmas kriisi onkin oman elämäni epäonnistuminen. Kaksi ensimmäistä tapahtuivat minusta riippumatta, mutta jouduin katsomaan ne hyvin läheltä. Jos puhutaan stressistä, niin kyllä tiedän, mitä se on.

Olenko hakenut itselleni apua? Kävin vuosia sitten kokeilemassa, miltä tuntuisi jutella ulkopuoliselle. En halunnut kertoa mitään. Nolotti niin paljon puhua omasta epäonnistumisesta tai muiden asioista, että se stressasi minua enemmän kuin asiat, joista olisin puhunut. Mieluummin sulkeuduin kokonaan. En ylipäätään usko siihen, että aina tarvitaan sairaslomaa, lääkettä tai jotain hoitoa, kun surettaa. On ihmisiä, joilla on oikeasti mielenterveydellisiä ongelmia. He tarvitsevat apua. Minä olen vain surullinen. Elämä ei ole aina kivaa, mutta se jatkuu kuitenkin. Arki pitää mukana, jos menee vaan.

Ärsyttävintä elämässä tällä hetkellä on se, että talven sairastelu aiheutti sydämeeni jotain pikkuvikaa. Tai luultavasti se vika oli siellä jo ennestään, mutta nyt se on tullut esille. Toisaalta haluan tietää, mistä on kyse, mutta toisaalta en jaksa. En usko, että se on vaarallista. Jotain tutkimuksia vielä tehdään, mutta tuskin niistä mitään toimenpiteitä seuraa. Lääkitystä en ainakaan halua, enkä todellakaan mitään pientäkään operaatiota, jos ei ole aivan välttämätöntä. Ironista on se, että sydämeni meni fyysisesti rikki ennen kuin se särkyi.

Mitä välii

Koska viimeksi joku sanoi, että rakastaa minua? Kymmenen vuotta sitten? Ei riitä, siitä on kauemmin. Koskahan viimeksi itse rakastin itseäni. Siitä taitaa olla yhtä pitkä aika. Olen tosi pitkään tasapainoillut välinpitämättömyyden rajalla. Ei kiinnosta mikään. Olisi ollut aika paljon annettavaa, mutta koko ajan on tuntunut siltä, että kukaan ei halua sitä.

Miksi näin kävi, miksi en voinut onnistua, kun oli kaikki mahdollisuudet siihen? Olen luuseri, joka tuhlasi ne parhaat vuodet rakastamalla hullusti ihmistä, joka ei ehkä halunnut sitä. Olin vaan optimisti. Siitä ei ollut mitään hyötyä. Olisi pitänyt paeta ajoissa, että olisi ollut vielä mahdollista saada jotain muuta. Mutta en voinut, kun olin niin rakastunut. Mikään muu ei tuntunut miltään. Eikä tunnu vieläkään. En usko, että koskaan enää.

On mahdotonta kelpuuttaa ketään toista, kun ei voi tyytyä vähempään. Se on hullua, mutta en vaan pysty.

Ruisrock 2013 ja elämä

Kaikkia kivoja bändejä, mutta lähdin katsomaan Hurtsiä ja Himiä. En jaksa kirjoittaa muuta kuin että Ruisrockiin yksin lähteminen oli puolikkaan unelman toteutuminen. Hieno festari, jonne olisi pitänyt ehdottomasti lähteä ekaa kertaa jo 10 vuotta sitten. Tai aiemmin. Miksi en ole mennyt koskaan? Nyt olen jo vähän liian vanha pyörimään siellä.

Mutta se Him. Luulin, että Hurts olisi tämänkertainen terapiamusani, mutta Him, ja erityisesti Ville Valo, olikin yllättävän hyvässä iskussa tuolla keikallaan ja herätti pitkään unessa olleen faniuteni, joten olen nyt kuunnellut pari päivää pelkkää Himiä. Lähdin uusimmasta levystä taaksepäin, kaikkia kokoelmia en ole viitsinyt kuunnella, mutta juuri hetki sitten pääsin Deep Shadows and Brilliant Highlightsin loppuun. Sieltä tuli vastaan tämä seuraava biisi. Auts.

+1

Kävinpä sitten Norjassa, Bergenissä, mp:llä. 3015,5km. Siitä onkin oma blogi.

Nyt taas ahdistaa olla kotona, seinät kaatuu päälle ja omat ajatukset on huonoin mahdollinen seura, ne kiduttaa mua. Norjan mutkatiet ja mahtavat maisemat täytti mielen niin, että enimmäkseen unohdin kaikki murheet, mutta eilinen sateinen moottoritierutistus halki Ruotsin ja tämän aamun viimeiset 130km, sateessa nekin, palautti minut taas siihen todellisuuteen, mitä lähdin pakoon.

Tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Mitä se voisi olla.

Uusia leluja

Ostin Samsung Galaxy Tab 2 -taulutietokoneen. Hieno sana. Toivottavasti laite on yhtä hieno. Mietin pitkään iPadia, mutta käytän laitetta lähinnä nettisurfaukseen ja siihen käyttöön riittää halvempikin. Tallennustilaakaan en kaipaa, joten tuo 16 gigaa riittää. Jos ei riitä, niin vempeleessä on micro-SD -korttipaikka, siitä saa lisätilaa tarvittaessa. Mutta en pelaa mitään enkä lataile pelisovelluksia, joten tuskin mitään lisätilaa kaipaan. Lomasuunnitelman toteutumiseen tämä on yksi olennainen osa.

Not over yet

Pari viimeistä kouluviikkoa on pitänyt vähän kiirettä. Se on ollut oikeastaan hyväkin, en ole ehtinyt olla kovin ahdistunut viime päivinä. Mutta ei se silti poissa ole. Joka ilta mietin, mikä auttaisi. Toivon salaa tai en nyt niin kovin salaakaan, että tämä tilanne olisi jo ohi ja kaikki palautuisi ennalleen. Haluaisin, että se loppuisi. En voi toivoa onnea toisen kanssa ihmiselle, jonka itse haluan.

En silti tunne mitään vihaan ketään kohtaan. Paitsi ehkä itseäni. Valitettavasti. Olen kestävinäni tämän hyvin, mutta oikeasti olen aivan rikki.

Nukun muutenkin liian vähän, nyt nukun vielä vähemmän. Heräilen ahdistuskohtauksiin, näen painajaisia esimerkiksi käsi kädessä kävelemisestä. Nukkumista ei ainakaan helpota tämä helvetin helle, jota ei kuuluisi vielä tähän aikaan kevättä olla. Minua ei haittaisi ollenkaan, jos koko kesänä ei lämpötila ylittäisi 25 astetta. Mutta nykyään voi mennä yli kolmenkympinkin. Kamalaa.

Työpäivä kului tänään Yyterissä. Se oli mukavaa, koska merenranta on suunnilleen ainoa paikka, missä tällaisia lämpötiloja pystyy kestämään. Ennen 'koulupäivän' päättymistä olin saada vielä paniikkikohtauksen parkkipaikalla, kun ei ollut varsinaisesti mitään tehtävää, mutta pois ei voinut lähteä. Ja hyttysiä oli tuhannen miljoonaa. Ja sannoilta kävellessä oli tullut hiki, joten olin erityisen houkuttava kävelevä ruokapöytä mokomille kuppaajille.

Yyteri

Käytiin Kirsin kanssa Yyterissä. Talviturkin olis voinu jo heittää.

  

+1 lähestyy sittenkin

Tein tänään (tai eilen oikeastaan) kaksi asiaa suunnitelmieni edistämiseksi ja aloin selvitellä kolmatta juttua. Varasin myös itselleni hierojan, vihdoinkin. Sain kolmen kerran lahjakortin joululahjaksi, mutta kun olin niin pitkään kipeänä, en ole päässyt hyödyntämään sitä. Ei olisi kovin rentouttavaa, jos hierontapöydällä maatessa jatkuvasti yskisi tai nenä vuotaisi. Kampaajallahan jo viime viikolla olinkin, ja pari viikkoa sitten kävin myös kasvojen timanttikuorintahoidossa. Innostuin siitä vähän ja varasin heti toisen samanlaisen käsittelyn juhannusviikon alkuun. Talven ja sairastelun jäljiltä iho oli ihan samea. Itse asiassa en ole ollut kasvohoidossa kuuteen vuoteen. Niin että kaipa tämä hemmottelu näin usein sallitaan.

Siivoilin tänään aiemmin jääkaappia ja siinä päivämääriä tutkiessani putkahti mieleen lause, joka aika usein luetaan häissä. Jotenkin näin se meni: "[Rakkaus] ...ei muistele kärsimäänsä pahaa". Oivalsin, että se on sukuvika. Minussakin. Kun rakastaa vaan ja luutii kaikki ikävät kokemukset pois mielestä. Pilaantuneet asiat pitää hävittää. Menneet on menneitä eikä niitä voi muuttaa. Keskittymällä tähän hetkeen voi korjata mitä vain.

Kesävarpaat viritteillä.