Break

En ole hetkeen kirjoittanut. Vedin jonkinlaisen allergianuhaputken, neljä muutaman päivän mittaista flunssaa, sopivasti joka toinen viikko sairaana. Meni treenitkin ihan sekaisin. Nyt toista viikkoa terveenä, mutta koska olen jo mukavasti lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä ikävuotta, treenitauko aiheutti polven kipeytymisen. Ai miten? Noh, kun on tapana katsella Netflixiä flunssaan tylsistyneenä, niin pari tuntia perintönojatuolissa risti-istunnassa joka ilta saa polven ärtymään kivasti. Nyt olen väkisin yrittänyt sitä taas liikuttaa, koska itse asiassa liike on lääke. Eilen tein jo vähän askel- ja etukyykkyjä hyvin pienellä painolla (pelkällä tangolla), ja tällä hetkellä kipeältä tuntuu vain pakaralihakset ja reidenojentajat. Niin kai kuuluukin. Tosin polvi ei tykkää tästäkään istumisesta yhtään, mutta muuten se ei ole tänään vihoitellut.

Toinen syy kirjoitustaukoon löytyy korvien välistä. Vähän ehdin toivoa, että jotain olisi tässä elämässä muuttumassa parempaan suuntaan, mutta harhaahan se taas oli. Kevät on ahdistavaa aikaa, sekä henkisesti että hengityksellisesti (hiphei uudet allergiaoireeni). Erityisesti tänä vuonna ja varmaan tästä eteenpäin kaikkina keväinä, jotka tulen näkemään. Koska ikinä enää kevät ei ole iloinen, vaan siihen liittyy ikuisesti surua. Itse asiassa kaikki suuret surut viime vuosina ovat osuneet kevääseen. Suruaika.

Viime päivät olen pelännyt, että koko maailmani kohta romahtaa. En tiedä, miksi minusta tuntuu tältä. Viime keväänä tuntui samalta ennen kuin sain tietää. Tiesin vaikka en voinut tietää. Haluaisin olla väärässä, mutta en usko siihen. Olen lamaantunut. En voi kysyä mutta pelkään kuollakseni olevani oikeassa. Pelkään sitä hetkeä, kun saan tietää. Missä olen silloin, mitä tapahtuu, kestänkö sen, kuka näkee reaktioni. Joka kerta, kun se tulee mieleeni, ajattelen, että sillä hetkellä kuolen. Siihen paikkaan. Koska sitten kun se on totta, en varmaan enää halua elää.

Itse asiassa ajattelen sitä joka päivä. Ajattelen, että jokainen päivä onnea siellä jossain on minulle askel syvemmälle toivottomuuteen. Vuosi meni nopeasti. En näytä masentuneelta ja käyttäydyn enimmäkseen täysin normaalisti. Nauran, jos naurattaa. En itke julkisesti. Välillä olen yrittänyt sanoa, että olen yksinäinen. Mutta en kuulemma ole. Koska minulla on ystäviä ja niiden kanssa voisi viettää enemmän aikaa, vaikka niillä on parisuhde ja perhe. Niinpä.

Mutta kun. Ei se poista tätä yksinäisyyttä, että menen ystävän kanssa kahville yhtenä tai kahtena iltana viikossa. Tarkoitan erilaista yksinäisyyttä. Tarkoitan sitä, etten voi jakaa elämääni rakastamani ihmisen kanssa enää koskaan. Ettei se enää soita ja kysy, mitä kuuluu, tulenko käymään tai koska nähdään. Ei nähdä enää koskaan. Eikä tässä elämässä ole enää mitään järkeä.

Käyn töissä, käyn salilla, käyn tallilla. Mutta en elä enää. Nykyään vain olen ja aika kuluu.

Suuni pistä kii, suu nipistä kii

Happoradion sanoituksesta tuo otsikko. Huomenna Happoradio Kinossa, liput on jo hankittu hyvissä ajoin. Jeejee, kiva päästä pitkästä aikaa keikalle taas. Levy herättää ristiriitaisia tunteita, uusin Elefantti siis. Kai siinä alkaa parin kuuntelun jälkeen löytyä jotakin. Ihan yhtä elämyksellisen kiinnostava se ei ole kuin kaksi edellistä. Ehkä lyriikat ei ole näissä niin samaistuttavia. Tai ei se kyllä ole sekään. Mutta jotain vielä puuttuu. Ehkä se paranee, kun kuulee uudet biisit livenä.

Repeat

Miksi aina tuntuu siltä, että muitten ihmisten elämä etenee, minun polkee paikoillaan tai oikeastaan kiertää samaa kehää? Tuntuuko muistakin siltä? Vai olenko oikeassa?

Miksi olen valmis tekemään samat virheet uudestaan, vaikka tiedän, mihin se johtaa? Miksi ihastun lähtökohtaisesti mahdottomiin kohteisiin, miksi en niihin, jotka olisivat saatavilla? Onko se sitoutumiskammoa? Enkö haluakaan sellaista kumppania, jonka kanssa voisi oikeasti olla? Valitsenko tiedostamattani vain sellaisia, joitten kanssa ei ole tulevaisuutta?

Take a chance

Rakas päiväkirja,

olen kuullut tuhat kertaa, että elämäni ei muutu ellen itse muuta sitä. Että kotoa ei tule kukaan hakemaan, pitää itse hakea. Että riski monessa asiassa on vain korvien välisessä maailmassa, ei todellisuudessa. Niin onkin, tälläkin hetkellä pohdin asiaa, johon liittyen kukaan ei kuolisi eikä maailma järkkyisi. Paitsi ehkä minun maailmani, mutta kaikille muille asia olisi aivan sama. Silti käytän valtavasti aikaa sen miettimiseen, mitä muut ajattelisivat. Luultavasti turhaan.

Kirjoitin vuonna 2012 riskeistä. Vuosi sitten en uskaltanut ottaa riskiä, koska sopivaa hetkeä ei tuntunut tulevan. Totuus on, että ei ole mitään sopivia hetkiä koskaan. Ajoitus voi osua nappiin sattumalta, mutta jos jää odottelemaan, jää nuolemaan näppejään. Näin kävi minulle. Olisi voinut käydä, vaikka olisin riskin ottanutkin, mutta ehkä peli olisi ollut selvempi, jos olisin rohkeasti lähtenyt pelaamaan enkä jäänyt odottamaan, että minua pyydetään mukaan.

Jos on vain tämä yksi elämä, pitäisi tehdä kaikki täysillä. Pitäisi. Konditionaalissa, kuten minä yleensä asiat ilmaisen. Ehkä pitää tehdä kaikki täysillä. Jätetään vielä ehkä pois. Pitää tehdä kaikki täysillä. Miksi se on niin vaikeaa? Miksi listaan asioita, jotka voisin menettää, sen sijaan, että miettisin, mitä voin saavuttaa? Miksi vuodet ovat tehneet minusta tällaisen? Miksi on vaikea uskoa, että voisin saada joskus jotain hyvääkin?

Kun tämän pään kanssa on elänyt 36 vuotta, niin arvaan, että en ole tätä ratkaisevaa askelta ihan lähiaikoina ottamassa, vaikka kuinka näitä riskejä pohdin. Haluaisin kyllä. Haluan. Mutta.

Kevät

Joutsenet, aurinko, lämmin tuuli, pajunkissat, vihertävät nurmikot, mustarastaiden liverrys... Pitäisi olla innokas ulkoilemaan ja nauttia elämästä täysillä, koska kevät on niin ihanaa.

Anteeks ny. Mua väsyttää kauheesti.

On nuo mainitut asiat silti kivoja, mutta älkää syyllistäkö minua siitä, etten ole pihalla, vaikka aurinko paistaa, vaan jäin sisälle kirjoittamaan tätä. Tykkäsin enemmän syksyisestä ulkoilusta. Aion kyllä kohta mennä vähän lenkille, mutta keväisin kaupungissa on kamala pöly ja vaikea hengittää. Hepalla sama ongelma, se varmaan ymmärtää minua hyvin.

Muuten keväinen keli on mahtavaa. Ravistelin mielestäni pois kipeitä asioita pitkin talvea. En voi taikoa menneisyyttä pois mielestäni kokonaan, mutta tein kuitenkin jotain, mikä helpotti paljon. Ensin suutuin ja loukkaannuin, mutta se oli ehkä se kuuluisa viimein pisara. Voin mennä eteenpäin.

Tästä seurasi hauska tunneryöppy, kun yhtäkkiä oivalsin, että olen vapaa tekemään mitä haluan. Siis tietenkiin olen tiennyt sen koko ajan, mutta nyt vasta tuntuu siltä, että olen päässyt irti jostain köysistä tai kuminauhoista, jotka ennen vain venyivät venymistään. Nyt ne on poikki.

Yllättäin huomaan suorastaan lennähtäneeni tilanteeseen, jossa mietinkin jo aivan muuta. En tiedä, kuinka se oikeastaan tapahtui, mutta se voi olla hyväkin asia. Yhtä aikaa se pelottaa ja houkuttaa. Kai se on tämä kevät, mutta tekisi mieli tehdä tyhmyyksiä ihan koko ajan.

Ystävänpäivä

Eilinen oli taas hyvä muistutus siitä, mitä minun elämästäni puuttuu. Elämä.

Kun ei ole parisuhteessa, voisi ajatella, että on aikaa ystäville ja muutakin tekemistä kuin nyhjätä kotona. Väärin. Minulla on pelkkää aikaa mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun ystävät ovat "omiensa" kanssa. Kaikilla on perhe tai seurustelukumppani tai ovat muuten vaan kaukana.

Mitä tein ystävänpäivän iltana? Katsoin Netflixistä hömppää ja kävin salilla. Yksin.

Liikaa

Parin viime viikon aikana olen kokenut vähän tai enemmänkin takapakkia tunnepuolella. Kohtasin pari "menneisyyden kummitustani", toisen läheltä ja toisen pidemmän ajan takaa. Toista jännitin viikon ja panostin täysillä, että pysyisin järjissäni, toisen tapasin yllättäen ja valmistautumattomana. Kummastakin selvisin hyvin itse tilanteessa, mutta kumpikin jatkaa kummitteluaan mielessäni edelleen, vaikka en haluaisi niitä käsitellä.

Tunteet ovat ärsyttävän hallitsemattomia. Voin piilottaa ne ja hallita käytökseni, mutta tunteet ovat silti olemassa pinnan alla, muurin sisäpuolella. On harhaa kuvitella, että jos en näytä niitä kenellekään, kukaan ei voi satuttaa minua. Näkyvästi ei voikaan mutta suojakuoren alla olen silti rikki. Haluan näyttää siltä, että pärjään ja jaksan, vaikka oikeasti en ehkä aina jaksakaan niin hyvin.

Liikunta kyllä auttaa. Se pitää elämän järjestyksessä ja tuo hyvää mieltä, kun huomaan kehittyväni monessa fyysisessä ominaisuudessa. Hyvä kunto tuo hyvää mieltä ja itsevarmuutta. Mutta silti huomaan ajattelevani, ettei se riitä. En tiedä, mitä voisin olla enemmän, että kelpaisin. Edelleen tunnen tietynlaisen vähättelyn ihmisten puheissa. "Marika on kuitenkin myöhässä", "Oho, Marika on ajoissa paikalla", "Niin, sä voit tehdä noin, mut mä en koskaan..." jne. En välitä muitten puheista tai sanoista yleensä. Koska en suutu, ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että minusta voi kaikkien kuullen laukoa "totuuksia". Mietin usein, että kukaan ei tajua, miksi en ole välittänyt mistään vuosiin.

Nyt välitän. Tai jaksoin välittää koko syksyn. Nyt otin takapakkia. Kaikesta liikunnan tuomasta ilosta ja muista hyvistä hetkistä huolimatta tulen joka ilta yksin kotiin, menen joka yö yksin nukkumaan ja herään aamulla yksin. Se ei muutu.

Luin juuri Dalai Laman viisauden, että itsekeskeisyys on yksinäisyyden tunteen suurin syy. Niinpä kai. Oma vikani siis, että olen tässä tilanteessa. En anna itselleni koskaan anteeksi, itsekeskeisyyttä sekin. Se, että itsepäisesti rakastin ihmistä, jolle en kelvannut sellaisena kuin olin, vei elämästäni vuosia ja mahdollisuuden siihen, mitä halusin. Mennyttä ei voi muuttaa eikä aikaa saa takaisin. Viha on mukanani aina.

Järkyttävintä on huomata, kuinka helposti toistaisin saman kaavan, jos siihen tulisi tilaisuus. Ymmärsin sen vasta äskettäin. Tarkoittaako se sitä, ettei minulla ole itsekunnioitusta yhtään? Vai etten vaan välitä enää?

Eilen oli huonojen fiilisten päivä. Kunnes menin lopulta salille ja pistin kroppani töihin. Kyykyissä pääsin taas 5kg lähemmäs tavoitettani. Se piristi. Loppuillan oloni oli ihan hyvä. Kummallista, kuinka suuri vaikutus fyysisellä ponnistelulla on mieleen. Kunpa aina pystyisin muistamaan sen. Silti yksinäisyys ja suru ovat olemassa. Liikunta voi pitää ne piilossa. Iloisella ihmisellä on paremmat mahdollisuudet muuttaa elämäänsä, joten haluan lakaista kielteiset ja synkät mietteeni maton alle piiloon, kunnes olen tarpeeksi vahva luopumaan niistä.

Sopivaa?

Miksi aina tuntuu siltä, että minun iloni ja tyytyväisyyteni on joltakulta pois? Laitoin parhaan edellisen postauksen kuvista Facebookiin. Moni tykkäsi ja kommentoikin. Mutta kun en ole "oikea" urheilija, niin ei ole mahdollista, että treenaisin oikein tai edes tietäisin, mitä teen. Enkä varsinkaan saisi näyttää itseäni tai idoleitani, pitäisi olla vain nöyrä ja vaatimaton. Ja annas, jos sanon ääneen, että jotain paikkaa kolottaa, niin totta kai se johtuu siitä, että olen tehnyt ihan väärin, en mitenkään voi tehdä oikealla tekniikalla, jos nostan isompia painoja jo nyt. Että kyllä kohta varmasti loukkaan itseni, kun olen niin nopeasti edennyt. Aloittelijahan minä olen.

Vai olenko sittenkään. Olen 36. Aloitin salilla käymisen vuonna 1997. Olen noudattanut erilaisia ohjelmia, käynyt vuosia säännöllisesti salilla, rullaluistelemassa, lenkeillä, uimassa, hiihtämässä. Mutta koska en ole urheilijan näköinen, en varmaan tiedä treenaamisesta mitään. Ainakin liikkeet teen varmasti väärin. Enkä mitenkään voi osata uida/hiihtää/juosta, koska en ole käynyt mitään kursseja niistä lajeista. Eihän nyt kukaan opi lukemalla tai matkimalla mitään.

Mutta suurin vikani on siinä, että en ole ilmeisesti oikeasti innoissani tästä. Tai jos olenkin, se menee kyllä kohta ohi, koska en vaan oikeasti tee mitään kunnolla koskaan. Treenaan siis ihan vääristä syistäkin. Mielenkiintoisin juttu oman elämäni parantamisessa onkin se havainto, että treenaan tietenkin vain siksi, että se ärsyttäisi muita ihmisiä, pilaisi heidän päivänsä. Motivaation lähde nyt ainakin on väärä ja luultavasti en itse edes tiedä, mistä/kenestä tämä treenipakkomielle johtuu.

Mitä jos tiedänkin? Mitä sitten? Olen paljon kovempi kuin näytän. Nyt voin sanoa, että tämä ei lopu. Olen koukussa.

Kell' onni on, sen kätkeköön?

Sorry, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Pitkästä aikaa olen tyytyväinen.

Ei ole sopivaa postailla vähäpukeisia kuvia itsestään tässä elämänvaiheessa. Eikö? Sori. Minähän teen, mitä haluan, oon elänyt jo niin kauan.

Jatka samaan tapaan

Puoli vuotta on nyt kulunut siitä, kun aloitin kuntosalilla käymisen. Viisi kuukautta aktiivista treeniä. Puolen vuoden kunniaksi nappasin uudet kuvat edellisten rinnalle, ja nyt näen selvää kehitystä itsekin. Näen näissä myös paljon muuta kuin pelkän kropan kehityksen - varsinkin tässä ensimmäisessä kuvasarjassa. Olen ylpeä itsestäni ja se näkyy. Niin pitääkin.

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

Fiilikset ku viilikset

Vatsalihakset. Abs. Minulla.

I'm back and my back is back

En ole halunnut kirjoittaa ikävistä asioista, kuten vanhemisesta ja sellaisesta. Oikeasti syy on myös siinä, että heti toinen treenikerta tammikuussa vetäisi selkäni pahaan kramppiin. Se oli ihan oma mokani. Oli tarkoitus mennä uimaan ja ennen sitä tekemään kyykyt uimahallin salille. Näin teinkin, mutta hölmönä tein kyykyt ja kevyet venyttelyt, ja sen jälkeen tunsin, että selässä on jumi, alaselän pitkissä lihaksissa. Itse asiassa se oli tuntunut jo useita päiviä, kun joululomalla tuli istuttua niin paljon enkä sen lisäksi tehnyt mitään selkää varsinaisesti liikuttavaa, kävin vain salilla, jossa tietenkin selkään kohdistui lisää staattista jännitystä. Varoitusmerkkejä olisi siis pitänyt osata lukea.

Mutta olin vähän huonosti nukkunut enkä kuunnellut kroppaani kunnolla. Tein yhden sarjan maastavetoja lopuksi, en laittanut edes paljon painoa tankoon eikä se liike itsessään tuntunut pahalta, mutta kun olin laskenut tangon stopparien päälle, tunsin, että nyt selkä ei tykkää tästä. Mitä olisi pitänyt tehdä? Ei ainakaan laskeutua patjalle sitä venyttelemään. Aivan hirveä kipu iski heti, kun olin saanut selän patjaan. Venytys vain pahensi sitä. Luulin, etten pääse edes ylös siitä patjalta. Sellaista tuskaa ei edes huvita muistella. Piti soittaa apujoukkoja tuomaan särkylääkettä ja viemään hetkeksi kotiin toipumaan. Totesin itselleni, että niin se taitaa sittenkin mennä, että itku pitkästä ilosta. Kipu oli nimittäin niin kova, että itku tuli siinä vaiheessa, kun vihdoin sain ne särkylääkkeet käteeni ja pääsin lepäämään. Enkä todellakaan itke ihan vähästä. Autokin jäi sinne. Haettiin sitten muutaman tunnin kuluttua se pois, kun lääkkeet tehosivat. Tällä kertaa sentään tiesin ottaa heti tarpeeksi monta nappia, niin se pahin kipu taittui parissa tunnissa. Kun pääsin kotiin, otin vielä yöksi kovemmat lääkkeet ja aamulla vielä yhden ennen töihin lähtöä. Töissä selkä alkoi jo tuntua paremmalta, kun kävelin.

Kiva, että kramppi iski juuri synttäreitäni edeltävänä päivänä. Synttärit oli tosiaan. Kivaa oli, sain monia kavereita mukaan ihan ex tempore. En ole moneen vuoteen juhlinut synttäreitäni millään tavalla. Nyt tuntui siltä, että halusin pyytää kaverit iltaa istumaan ravintolaan. Oli todella hauskaa, vaikka olimme yhtä lukuunottamatta kaikki omalla autolla liikkeellä. Vetosin aamulla ottamaani särkylääkkeeseen ja siihen, että voisin joutua ottamaan sitä lisää vielä illalla, etten voi juoda. Ehkä ei olisi tarvinnut, mutta halusin varmistaa, että auto ei jää keskustaan. Hyvin toimi.

Synttäripäivän jälkeen iski käsittämätön masennuksen syöksykierre, kun en voinut mennä salille. Olisin varmaan mennyt, mutta yksi ystävä käski niin painokkaasti pysyä pois sieltä, että uskoin. Käsittämätöntä, kuuntelin jonkun neuvoa... En kyllä ihan täysin, nimittäin nostelin kotona käsipainoja telkkaria katsellessa. Tein pitkiä sarjoja, koska oli vain 5kg puntit käytössä, mutta se oli varmaan vain hyvä niin. Samalla luin toisten salipäivityksiä ja sitä, että salilla oli uudenvuodenlupausten takia aika täyttä. Yhtäkkiä huomasin olevani myös lähempänä neljääkymmentä kuin kolmekymmentä ja selkäkin vähän vielä kipuili. Vettä satoi ja oli pimeää. Plaah. En halunnut nähdä ketään missään. Pysyin kaksi vuorokautta kämpässäni. Salille menin vasta monen päivän päästä ja sen jälkeen mieleni alkoi kohentua. Tajusin, että hyvä tuuleni on eniten kiinni siitä, että väsytän kroppani salilla, näen tuloksia ja muita treenaajia. Jos en liiku, mieleni on synkkä. On siis joka päivä tehtävä jotain. Yksikin täyslepopäivä vetää kohti sitä, mistä olen halunnut päästä irti. On eri asia olla salilla treenaamassa kuin yksin omassa olohuoneen hämärässä. Kaipaan nimenomaan sitä salitunnelmaa, kilinää ja kolinaa ja kanssatreenaajien ähinää, taustamusiikkia. Viihdyn siellä. Muu maailma ja ongelmat ovat kaukana, tärkeintä on keskittyä siihen liikkeeseen, mitä tekee. Mieli lepää, kun lihas työskentelee.

Nyt olen taas käynyt normaalisti treenaamassa. Tänään oli huikean hyvä treeni itse asiassa. Tein normaalit vatsat ja selkäpenkin ja sen jälkeen venyttelin. Lisäksi tein vähän "akrobatiavatsoja" eli nostin selällään maatessa koko kropan suoraksi ilmaan. Viimeksi pystyin siihen parikymppisenä, joten pidän sitä kovana suorituksena, vaikka en montaa kertaa jaksanutkaan putkeen. Sen jälkeen tein yläselän lihaksilla perusteellisesti töitä. Väsytin myös ojentajat taljassa ihan loppuun. Kulmasoudussa otin jo viimeiseen sarjaan 20kg puntit, siis yli tuplat siitä, millä 5kk sitten aloitin. Sain tästä mielettömät kiksit ja tein vielä loppuverryttelyksi vähän olkapäitä tangolla "kyykkysalin" puolella. Siellä oli nurkassa ihana jättisuuri jumppapallo, jolla menin vielä lopuksi tasapainoilemaan. Se olikin treenin paras osa. Narsistipuoleni tykkäsi katsella peilistä, kuinka kroppani näytti oikeasti hyvältä siinä tasapainoillessa. Varsinkin käsivarsiini olin ja olen tyytyväinen jo, vaikka ojentajapuolella onkin vielä liikaa läskiä. Tasapainoharjoitukset isolla pallolla ärsyttivät sopivasti mieltä ja koko kehoa. Tuli jopa enemmän hiki siinä kuin varsinaisessa treenissä. Hyvä loppuverkka. Taidan ottaa sen tavaksi.

Tasapainoilua. Vaikea saada kuvaa.

Taas salil vika. Jättipallo <3.

Puhtia pebaan

Oikea epäkäslihas vihoittelee jostain syystä, joten en viitsi ärsyttää sitä enempää. Huomenna menen ehkä uimaan, joten se saa vähän muuta liikuntaa vaihteeksi. Jos sen kanssa pystyy uimaan. Tai no, ainahan voin uida selkää, jos rintauinnin vedot tuntuu pahalta. "Kuivatestaamaalla" ei tunnu kipua, mutta veden vastuksen kanssa voi olla eri tunne.

Tänään oli hyvä salipäivä. Tein taas pitkät sarjat vatsaa ja selkää ilman lisäpainoja. Jokin pikkupiru olkapäälläni kuiskaili, että teepä nyt sitä takapotkua ja etureittä, mistä kaverit juuri päivittivät omia ennätyksiään. Minähän tein. Hyvä kannustin, sillä ilman kipua tein ihan samoilla ennätyslukemilla. Takapotkua en yleensä tee, joten siitä oli aika vaikea arvioida, mihin pitäisi lopettaa, jotta pääsee huomennakin liikkeelle. Etureisi on ollut minulle vähän "paha", koska se on toisinaan tuntunut polvessa ikävältä. Mutta nyt ei ollut mitään ongelmaa, joten vähitellen nostin levypinkkaa isommaksi ja menihän sekin melko kovalla painolla ihan nätisti. Pitäisi vaan rohkeammin ottaa isompaa painoa välillä. Lisäksi tein kyljet seisaaltaan ison kiekon toimiessa vastapainona ja vielä pakaroille lisäksi reiden loitontajat ja siinä samalla yhden pitkän sarjan lähentäjiäkin, vaikka se tuntuikin melko turhalta liikkeeltä. Loppuverryttelyksi heiluttelin 8kg kahvakuulaa ylös-alas, kun en ole ikinä ennen kokeillut sen kanssa treenata. Hyvin tuli hikipintaan jo 25 toistolla. Vähän venyttelyjä ja siinä se.

Tavoitteista:

• Leuanveto ilman kevitystä (-15g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-13kg).
• Maastaveto +oma massa (-23kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-10kg).
• Takapotku +oma massa (-13kg).
• Köyttä pitkin kiipeäminen.

Tuosta voisi vaikka nyt huomata sen, että painoni on ilmeisen pysyvästi nyt kilon vähemmän. Lisäsin tavoitteisiin myös nuo kaksi viimeistä kohtaa. Treeni on kivaa!

Jokapäiväinen salini

Kuudes päivä putkeen salilla! Tänään ja lauantaina oli kevyemmät päivät siinä mielessä, että pääasiassa venyttelin. Lauantaina tein vain kevyet vatsat ja selät suurella toistomäärällä (100 vatsaa vaakatasosta, 100 nostoa selkäpenkissä ilman lisäpainoa ja 100 ylätaljavetoa pikkuvastuksilla) ja syvävenyttelin rauhassa. Tänään tein kyykyt isoilla painoilla, maastavedot isoilla painoilla ja ylävatsan pallolla sekä alavatsan matolla (yht. 100 toistoa ilman lisäpainoja) sekä nostelin muutaman sarjan (10 toistoa) pelkkää 20kg tankoa leveällä otteella suorille käsille seisaaltani. Vähän kevyttä jumppaa rintalihaksille, ojentajille ja epäkkäille. Huomenna en luultavasti ehdi ollenkaan, kun on uuden vuoden aatto ja heppajuttuja päiväksi.

Mutta tavoitteista piti vähän mainita. Olen edistynyt:

• Leuanveto ilman kevitystä (-15g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-14kg).
• Maastaveto +oma massa (-24kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-10kg).

Kyllä ne sieltä lähestyy. Maastaveto saattaisi jo mennä muuten, mutta kämmenet ei kestä vielä otetta tangosta, jos kiekkoja laittaa enemmän. Menee nahka rullalle. Pitää antaa sen paksuuntua vähitellen, ettei joudu rikkinäisen ihon takia jättämään treeniä väliin.

Venyy venyy ;-)

Kyykyt tehty.

Yritys ottaa venyttelystä kuva itselaukaisimella. Ei onnistu.

Ei onnistu muutenkaan.

Treenijuttui

Päivitin pitkästä aikaa treenejä Heiaheiaan. Sain siitä idean koota tännekin vähän tavoitteita tulevalle vuodelle. Motivaatio kasvoi huimasti, kun katselin jo aiemmin mainitsemani Sophien treenikuvia 2,5 vuoden säännöllisen treenaamisen jälkeen. En ehkä ihan samaan pyri mutta vähän kuitenkin siihen suuntaan.

Tällä hetkellä painan noin 4-5 kiloa liikaa Inbody-mittauksen perusteella. Rasvaprosenttikin on vähän liian korkea. Mutta en aio keskittyä näihin, vaan tavoittelen tuloksia treenissä. Haluan nimenomaan voimaa ja ketteryyttää, toimintakykyä. On kuitenkin kiva laittaa tavoitteita numeroiksi, niin muotoilin Heianheiaankin seuraavat asiat:

• Leuanveto ilman kevitystä (-20g tällä hetkellä).
• Kyykky +oma massa (-14kg).
• Maastaveto +oma massa (-29kg).
• Penkkipunnerrus 50kg (-12,5kg).

Leuanveto on ollut tavoitteena jo pitkään. Jos olisin vähän kevyempi, se saattaisi mennä, vaikka lihaskoordinaatio ei ole vielä kunnossa. Kokeilen lähes joka treenikerran lopuksi leuanvetoa laitteessa, jossa voi kevittää omaa massaa. Pitäisi joskus muistaa kokeilla leukoja ennen treeniä, niin tietäisi paremmin, jaksaako niitä. Nyt muistan sen vasta lopuksi, jolloin olen jo käyttänyt voimani muihin harjoituksiin.

Kyykky on minulle haastava, koska siinä pelkään sekä polveni että selkäni puolesta. Olen lisännyt painoa tosi maltillisesti. Viimeksi oli jo viimeisessä sarjassa isot kiekot tangossa. Mutta silti puuttuu vielä melkein 14 kiloa siitä, mitä painan tällä hetkellä. Tavoite nousee sitten, kun olen varma, että selkä ja polvi ovat kunnossa.

Maastavetoa olen tehnyt nyt vasta pari kertaa. Selkäpenkissä on hankala lisätä painoa eikä toistojakaan voi tehdä määrättömästi, joten maastaveto palvelee kasvavia voimia paremmin. En ole vielä uskaltanut lisätä isompia kiekkoja kuitenkaan, joten tavoite on vielä melko kaukana. Uskoisin silti, että kehitys etenee tässä nopeammin kuin kyykyissä, koska kyse on yksinkertaisesta nostosta, joka ei vaadi niin paljon koordinaatiota.

Penkkipunnerrus kiehtoo aika paljon. Itse asiassa olen enää 10 kilon päässä tavoitteesta. Penkkipunnerruksen kanssa ongelma on se, että olen usein tekemässä sitä yksin, enkä siksi uskalla tehdä maksimiyrityksiä. Voi olla, että tuo 50kg voisi jo mennäkin, jos tekisin vain lyhyitä sarjoja isommilla kiekoilla, mutta käytännössä en ole rohjennut kokeilla. Kaveria odotellessa.

Lisätavoitteeksi laitan tähän vielä pari ensi vuoden aikana haluamaani asiaa: Haluan pystyä kiipeämään köyttä pitkin ylös niin kuin muksuna. Alkuun jalkoja tukena käyttäen, myöhemmin ehkä pelkillä käsillä. Samoin haluan pystyä liikkumaan apinatyyliin käsillä vaakasuorassa olevia tikapuita pitkin, sitäkin muksuna olen tehnyt ihan noin vaan. Haluan sen toimintakyvyn takaisin. Missä näitä voisin harjoitella? Pitääkö vaan ottaa härkää sarvista ja mennä crossfit/-training-kurssille? Kiinnostaisi kyllä, mutta kehtaako tällä huonolla kunnolla vielä..?

Tässä vuosien varrella olen muuttanut mieltäni hyvästä treenitavasta vähitellen. Ennen ajattelin kaikki harjoitukset aina puhtaasti lihaskohtaisesti, virheettömällä tekniikalla ja hitailla toistoilla. Kehonrakennustyyliin, ei mitään virheliikkeitä tai heilumisia. Paheksuin ihmisiä, jotka treenasivat toisella tavalla, väärällä tai tehottomalla tekniikalla, esimerkiksi hauiskäännöissä kropan liikettä apuna käyttäen. Edelleen teen itse harjoitukset enimmäkseen kohdistetusti, mutta olen oppinut, että kropan liike ei viekään tehoa treenistä, vaan päinvastoin siirtää tehon useammille lihaksille samanaikaisesti. Mitä väliä sillä on lopulta tällaiselle peruskuntoilijalle, kuinka puhtaasti yhtä ja tiettyä lihasta harjoittaa? Eikö ole parempi, että koko kroppa saa osansa rasituksesta kuin vain tietyt valitut lihakset? Mikään ohjelma ei kuitenkaan kata jokaista lihasta. Toimintakyvyn kannalta koen paremmaksi, että osaan ottaa tehoa avuksi muistakin lihaksista. Harvoin mitään arkielämän askaretta pitää suorittaa pelkillä hauiksilla, vaan kyllä esimerkiksi noissa tallihommissa tarvitsen koko kropan lihaksistoa. Keinotekoisesta yhden lihaksen keskitetystä pumppaamisesta kokonaisvaltaiseen lihaskuntoon, tämä on ollut suuri ajattelun muutos minulle. Suvaitsevaisuus on kasvanut enkä pidä enää omaa tapaani ainoana oikeana. Toki edelleen kammottaa katsoa, jos joku viuhtoo isojen painojen kanssa täysin rikkonaisella tekniikalla suurella loukkaantumisriskillä, mutta yleensä kyse ei ole siitä. Ne eri tavalla treenaavat tyypit ovat usein vahvoja ja kovakuntoisia, ei voi siis väittää, että niiden treeni olisi tehotonta.

Muutoksia

Vasen kuva marraskuulta, oikeanpuoleinen eilen kiireessä ja vähän nolona salilla napattu. Koska oli hienot uudet treenivaatteet. On tässä jonkin verran jo muutakin nosteltu kuin oluttuoppia.

 

Edit: Nämä alemmat kuvat otin tänään iltatreenin jälkeen tyhjässä pukuhuoneessa - muuten ei kehtaa kuvata vielä. Sain melkoisen inspiraation treeniin, kun katselin Sophie Arvebrinkin kuvia Facebookissa. Mahtava mimmi! Ehkä ihan samaan tasoon en pyri, mutta kroppani tuskin kovin paljon koskaan tulee kutistumaan, joten minun kannattaa ennemmin pyrkiä saamaan lihakset näkyviin. Ruokavaliota en ole innokas muuttamaan tällä hetkellä, koska jotain muutakin yritän tässä elämässä tehdä kuin kyttäillä peiliin. Mutta välillä peiliin katsominen on vaan niin kivaa!

Ei jouluruokaähkyä

Haluan tasapuolisesti ärsyttää kaikkia kertomalla, että en syönyt liikaa ruokaa enkä suklaata joulunkaan takia, vaan oloni on hyvä, ja aion lähteä tästä nyt salille testaamaan, kuinka joulunalusalesta ostamani uudet jumppavaatteet toimivat käytännössä. Hyvältä ainakin näyttävät päällä. Ei muuta tässä kohtaa.

Hyvää joulua!

Missä tulokset?

Pikkujoulunotkahdusta lukuunottamatta koko syksy on painettu vähintään 3krt viikossa salilla. Olen käynyt myös muutaman kerran uimassa. Tammikuussa olisi tarkotus uida enemmän OAJ:n sponssauksella. Olo on ollut enimmäkseen hyvä ja liikkuvien punttien koko kasvanu hyvää tahtia. Niinpä olisin odottanu ennen ja jälkeen -kuviin näkyviin suurempia muutoksia. Koska salilla katselen mielelläni peilikuvaani, joka näyttää nyt niin paljon paremmalta. Ryhti ja käsivarret erityisesti. Niinpä otin melkein päivälleen 5kk myöhemmin samanlaiset kuvat kuin ennen treenien aloittamista viime heinäkuussa. Noh. Katsotaan vaikka seuraavan 5kk kuluttua uudestaan. Pitää vain uskoa siihen, että ekoissa kuvissa paksuus tulee rasvasta ja toisissa lihaksista...

  

  

Vasemmanpuoleiset 22.7.2013, oikeanpuoleiset 21.12.2013.

Motivaatio onneksi tästä vain kasvaa. Ruokavaliota en ala tarkoituksella muuttaa. Onhan se jo vähän tässä ihan näläntunteesta johtuen muuttunutkin. Syön enemmän suolaista ja proteiinipitoista ja vähemmän makeaa. Nestevajaukseen pitää ensi vuonna kiinnittää enemmän huomiota, nyt olen kärsinyt paljon lihaskramppeja ja päänsärkyä, kun olen juonut vettä liian vähän treenipäivinä. Ja muinakin päivinä.

Joulumieltä

Vihdoin tuli taas se päivä, kun treeni alkoi kulkea. Mahtava tunne. Venytys tuntui hyvältä ja painot kevyiltä, olo oli hyvä alusta loppuun asti. Mieliala nousi välittömästi. Energia pursui yli, hymy jäi päälle. Siitä tiedän olevani melkein onnellinen, kun yksinään kadulla kävellessäni yhtäkkiä tajuan hymyileväni.

Hymyssä on hymyilijälle parantavaa voimaa. Kun mieli meinaa vetää mustaksi, hymyilen joskus väkisin. Se auttaa. Kai se toimii hermoissa molempiin suuntiin: Kun olen iloinen, kasvoilleni tulee hymy / Kun hymyilen, mieleni tulee iloiseksi.

Aina näin ei ole ollut, mutta jos nyt on, se varmaan kertoo siitä, että olen onnistunut itse menemään eteenpäin. Ilman mitään lääkkeitä tai ammattiauttajia. Ajatus siitä saa minut tyytyväiseksi. Olen kova ja vahva. Pärjään. Putoan jaloilleni. Kestän kipua. Arvostan näitä asioita itsessäni.

Samaan aikaan tiedän, että en tällä hetkellä tunne mitään muita ihmisiä kohtaan. Kaikki tunteeni kohdistuvat tällä hetkellä vain itseeni. Vähäisessä määrin tunnen empatiaa, mutta esimerkiksi ajatus ihastumisesta tai rakastumisesta on edelleen todella kaukainen. Tapaamani uudet ihmiset analysoin kylmästi ja annan mennä ohi. En osaa reagoida edes toisten suruun. Tunteita herättävät lähinnä lehdistä lukemani eläinkohtalot tai eläinten kohtaaminen.

Ajattelen, että kun kiellän negatiiviset tunteeni, joudun samalla sulkemaan kaikki ne hyvätkin tunteet muista ihmisistä. Jotta en tuntisi jatkuvaa vihaa ja katkeruutta, en voi myöskään antaa minkään rakastumisen tai rakkauden tunteen päästä pinnalle. Olen jäässä. Aion pysyäkin toistaiseksi. Nautin pikkuasioista ilman suuria tunteita.

Hyvät fiilikset haen salilta ja hyvästä ruoasta. Hyvästä seurasta. Keskusteluista ystävien kanssa. Pienistä salaisuuksista, jotka pidän ikuisesti itselläni. Suunnitelmista, joita olen vähän täälläkin paljastanut mutta joista en puhu. Siitä, että Netflixissä on 6 kautta toista suosikkisarjaani Supernaturalia. Da-Capo -suklaarasioista. Kitaransoiton opettelusta. Joulunvietosta. Siitä, että elän.

Parempaa elämää

Morkkis ei meinaa antaa periksi. En saa itseäni liikkeelle millään. Salille siis. Enkä edes ulos. Olin niin menossa kohti kaikkea parempaa, mutta itsekontrollin pettäminen pikkujouluissa potkaisi niin kovaa vastapalloon, että vieläkin on ilmat pihalla.

Puoliväkisin kävin tällä viikolla kerran yhtenä iltana salilla, vaikka oli suunnitelmia kaikenlaisista tehokkaista aamutreeneistäkin. Käytännössä ei onnistunut. Nyt istun tässä näpyttelemässä, vaikka piti mennä jo pari tuntia sitten rautaa nostelemaan. Siirsin reenit aamuun, vaikka autokin olisi tuolla kadun varressa odottamassa. Nyt se täytyy käydä sieltä siirtämässä halliin joka tapauksessa. Eikö siinä nyt samalla voisi vielä pusertaa itsensä käymään salilla? Voisi varmaan, mutta ei huvita. Tipuin jonnekin antimotivaatio-suohon, kun kaksi päivää meni sykkeitä tasaillessa oman mokan takia. Omia mokia ei saisi tapahtua, koska minun luonteellani ei anneta mitään itselle anteeksi, jos oikeasti koen syyllisyyttä jostain. Sitä ei usein tunnu, mutta silloin kun tuntuu, koko maailma kaatuu päälle.

Olen miettinyt monelta kannalta tätä elämääni. On hyviä asioita, jotka eivät olisi mahdollisia, jos olisin elänyt siten kuin olen haaveillut elämäni sujuvan. Mutta on myös se puoli, jota en olisi koskaan kaivannut itsestäni esiin ja joka olisi pysynyt piilossa, jos olisin saanut sen perhekeskeisen unelmakuvion toteutumaan. Jos nyt kutsun sitä vaikka pimeäksi puoleksi. Se saa minut vajoamaan synkkyyteen ja pohtimaan elämän turhuutta, virheitä ja menetettyjä tilaisuuksia. Sen ollessa vallalla en nauti mistään, vaikka ulospäin näytän samalta kuin muulloinkin. Tällä hetkellä se repii minua alas hyvistä fiiliksistä, joita treenaaminen ja muu aktiivisuus tuotti. Ei kiinnosta mikään muukaan, ei treffeille lähteminen, ei ihmisten tapaaminen, ei juhliminen, ei mikään.

Päätin jo, että alkoholia en enää missään juhlissa ota. En ryhdy absolutistiksi, koska se on mielestäni tyhmää ja tuottaa vain suuren houtuksen, johon varmasti lankeaa. Siis minulle. Jollekulle se on tietysti paras vaihtoehto. Mutta juhlat ja humala eivät sovi yhteen. Olen kyllästynyt olemaan humalassa. Se on tylsää. Se tekee mielen tylsäksi. Olen parempi ihminen ilman humalaa.

Valoisampi puoleni on iloinen ja sosiaalinen ihminen, joka saa aikaan vaikka mitä. Se oli jo melkein kokonaan esillä. Nyt haluan sen takaisin. Pimeä minä saa kadota.