Kohti unelmaa

Ei mitään kovin kummallista ole tapahtunut. Kevätväsymystä, erakoitumisfiiliksiä, matkasuunnitelmia, matkamuisteluja, matkakuvia. Yksi unelma on työn alla, vaikka viime aikoina vähän jäissä. Vihdoin tänä viikonloppuna on ollut sille vähän aikaa. Ajasta puheenollen, lopulta siirretään kellot takaisin järkevään aikaan eli kesäaikaan. Valoa iltaan.

Uusi vuosi

Taas on yksi vuosi mennyt. Päässä soi Yön Joutsenlaulu (kyllä joo, joskus oon sen menny opettelee ulkoa) ja mielessä pyörii muutenkin synkät ajatukset. Tarpeettomuuden tunne, tyhjyys, sisällöttömyys. En ole osannut elää niin, että kukaan tarvitsisi minua. Koen, että minulle ei ole paikkaa missään. Se on raskasta. Koen, että minusta ei pidetä, olin missä tahansa. Olen ulkopuolella, irti kaikesta enkä ylety tarttumaan mihinkään, on vain tyhjää. En tiedä, mitä haluaisin vai haluanko edes mitään. Mennyt elämä tuntuu unelta, joka ei koskaan oikeasti tapahtunutkaan. En tee mitään lupauksia tulevalle vuodelle. Yritän selvitä siitä hengissä.

63054

Kyllä se siitä.

63029

Muutoksia ;-)

Same old life

Kova treeni, parempi mieli. Ehkä. En tiedä.

Näin unta, että kaikki palasi ennalleen, sain sen ainoan, mitä kaipaan, ja olin onnellinen. Ensimmäinen tähän asiaan liittyvä uni, joka ei ollut painajainen eikä ollenkaan ahdistava. Ahdistavaa oli valtava pettymys, kun heräsin ja tajusin, ettei se ollutkaan totta. Niin murskaavaa.

Kulutin aikaa, niin kuin aina lauantaisin, kun ei ole ketään, kenen kanssa sitä viettää. Lähdin salille, tein juoksuvedot, melkein kuolin niihin, kävin kokeilemassa infrapunasaunaa, merkkasin treenit ylös, puin. Menin lounaalle, yksin. Tulin kotiin yksin. Mietin, mitä tekisin illalla. Kukaan ei viitsi lähteä mihinkään. Yksin voisi tietysti mennä. Niin kuin aina.

Sama kaava. Joku kuvittelee, että kaipaan vierelleni vaan toista ihmistä. No joo, mutta oikeasti en kaipaa ketään uutta ihmistä enää elämääni. Kun kaipaan parisuhdetta tai läheisyyttä, tiedän, etten vaan pysty tuntemaan mitään ketään toista kohtaan enää. On ihan mahdoton selittää kenellekään, mistä sen voi tietää. Mä vaan tiedän, että mun tunteet on loppu, niitä ei enää tule. Olen tyhjä.

En osaa enää kuvitella, miltä läheisyys tuntuu. On vain muutamia harvoja ihmisiä, jotka uskaltaa koskettaa mua. Tunnen itsestäni, miten olen jo alkanut eristäytyä. Tiedän, miten tämä etenee, olen nähnyt nämä samat oireet jo vuosikymmeniä sitten. Tiedän lopputuloksen.

Mä olen sellainen. En voi olla "kenen kanssa tahansa" edes pientä hetkeä. En voi tyytyä mihinkään "ihan kivaan" siksi, että vain olisi joku. Se tarkoittaa, että elämästä todella puuttuu kaikki tuki ja turva eikä kukaan tarvitse mua. Vähitellen kaikki katoaa ympäriltä ja sitten olen yksin. Mutta siihen tottuu. Ja ehkä saan kuolla ennen kuin muutun avuttomaksi enkä pärjää enää omillani.

Tämä ei ole sääliä. Olen synkkä realisti, joka toivoo, että se uni muuttuu vielä todeksi, mutta joka petaa jo valmiiksi pehmusteita todennäköisimmälle tulevaisuudelle, ettei pettymys sitten, kun aika ihan oikeasti loppuu, löisi maahan. Mutta vielä on pari vuotta.

Projekti

Liikaa töitä = ei aikaa eikä energiaa mihinkään.

Hyvästit rakkaalle hepalle = tyhjyys ja pako todellisuudesta = liikaa fantasiahömppää telkkarista.

Syysflunssa + kaikki edellämainitut = treenimotivaation katoaminen = treenitauko = p*ska fiilis.

Siinä tiivistelmä.

Tavoitteet ja unelmat edelleen hukassa. Treeni kuitenkin kulkee taas. Ja mulla on pt. Siitä ehkä myöhemmin lisää.

Kesä 2014

Kuuma. Ikävä. Festarit. Meri. Heppa. Musiikki. Kirjoittaminen. Netflix. Kaverit. Mökki. Yyteri. Facebook. Instagram. Kuntosali. Treeni. Jotain elämää.

Sun elämältä suunta puuttuu

"Milla hei, sun täytyy muuttuu / Sun elämältä suunta puuttuu / Sä aina tartut tikkuun lyhimpään / Se ei johda mihinkään / Sä et oo mikään tyttö enää / Sun täytyis tehdä jotain järkevää / ja lapselliset leikkis lopettaa."

Niinpä niin. Karmarock 2014.

61002

Tiedä mitä haluat.

Ehkä huomenna, ehkä ei koskaan

Jazzit ohi, loma kohta ohi jne. Jos joskus on tulossa se päivä, kun en tunne itseäni rikkinäiseksi, se ei ole vielä tänäänkään. En vieläkään tunne mitään. Olen alkanut hyväksyä sen, että kyky tuntea ei taida koskaan palata. Olen tavannut kivoja ihmisiä mutta en pysty antamaan niille mitään. Väistän heti, jos vaikuttaa siltä, että joku haluaa enemmän, koska en halua satuttaa ketään muuta. Yksin on parempi.

Aikaa

Lomalla on aikaa. Liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä ehkä. Kesälomareissun sijaan ostin lippuja festareille, joten niitä odotellessa olen kotona vaan. Yllättäin moni muu onkin töissä, joten aika hiljaista on tämä sosiaalinen elämä. Jotain pitää keksiä ennen kuin kokonaan erakoidun.

Break

En ole hetkeen kirjoittanut. Vedin jonkinlaisen allergianuhaputken, neljä muutaman päivän mittaista flunssaa, sopivasti joka toinen viikko sairaana. Meni treenitkin ihan sekaisin. Nyt toista viikkoa terveenä, mutta koska olen jo mukavasti lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä ikävuotta, treenitauko aiheutti polven kipeytymisen. Ai miten? Noh, kun on tapana katsella Netflixiä flunssaan tylsistyneenä, niin pari tuntia perintönojatuolissa risti-istunnassa joka ilta saa polven ärtymään kivasti. Nyt olen väkisin yrittänyt sitä taas liikuttaa, koska itse asiassa liike on lääke. Eilen tein jo vähän askel- ja etukyykkyjä hyvin pienellä painolla (pelkällä tangolla), ja tällä hetkellä kipeältä tuntuu vain pakaralihakset ja reidenojentajat. Niin kai kuuluukin. Tosin polvi ei tykkää tästäkään istumisesta yhtään, mutta muuten se ei ole tänään vihoitellut.

Toinen syy kirjoitustaukoon löytyy korvien välistä. Vähän ehdin toivoa, että jotain olisi tässä elämässä muuttumassa parempaan suuntaan, mutta harhaahan se taas oli. Kevät on ahdistavaa aikaa, sekä henkisesti että hengityksellisesti (hiphei uudet allergiaoireeni). Erityisesti tänä vuonna ja varmaan tästä eteenpäin kaikkina keväinä, jotka tulen näkemään. Koska ikinä enää kevät ei ole iloinen, vaan siihen liittyy ikuisesti surua. Itse asiassa kaikki suuret surut viime vuosina ovat osuneet kevääseen. Suruaika.

Viime päivät olen pelännyt, että koko maailmani kohta romahtaa. En tiedä, miksi minusta tuntuu tältä. Viime keväänä tuntui samalta ennen kuin sain tietää. Tiesin vaikka en voinut tietää. Haluaisin olla väärässä, mutta en usko siihen. Olen lamaantunut. En voi kysyä mutta pelkään kuollakseni olevani oikeassa. Pelkään sitä hetkeä, kun saan tietää. Missä olen silloin, mitä tapahtuu, kestänkö sen, kuka näkee reaktioni. Joka kerta, kun se tulee mieleeni, ajattelen, että sillä hetkellä kuolen. Siihen paikkaan. Koska sitten kun se on totta, en varmaan enää halua elää.

Itse asiassa ajattelen sitä joka päivä. Ajattelen, että jokainen päivä onnea siellä jossain on minulle askel syvemmälle toivottomuuteen. Vuosi meni nopeasti. En näytä masentuneelta ja käyttäydyn enimmäkseen täysin normaalisti. Nauran, jos naurattaa. En itke julkisesti. Välillä olen yrittänyt sanoa, että olen yksinäinen. Mutta en kuulemma ole. Koska minulla on ystäviä ja niiden kanssa voisi viettää enemmän aikaa, vaikka niillä on parisuhde ja perhe. Niinpä.

Mutta kun. Ei se poista tätä yksinäisyyttä, että menen ystävän kanssa kahville yhtenä tai kahtena iltana viikossa. Tarkoitan erilaista yksinäisyyttä. Tarkoitan sitä, etten voi jakaa elämääni rakastamani ihmisen kanssa enää koskaan. Ettei se enää soita ja kysy, mitä kuuluu, tulenko käymään tai koska nähdään. Ei nähdä enää koskaan. Eikä tässä elämässä ole enää mitään järkeä.

Käyn töissä, käyn salilla, käyn tallilla. Mutta en elä enää. Nykyään vain olen ja aika kuluu.

Suuni pistä kii, suu nipistä kii

Happoradion sanoituksesta tuo otsikko. Huomenna Happoradio Kinossa, liput on jo hankittu hyvissä ajoin. Jeejee, kiva päästä pitkästä aikaa keikalle taas. Levy herättää ristiriitaisia tunteita, uusin Elefantti siis. Kai siinä alkaa parin kuuntelun jälkeen löytyä jotakin. Ihan yhtä elämyksellisen kiinnostava se ei ole kuin kaksi edellistä. Ehkä lyriikat ei ole näissä niin samaistuttavia. Tai ei se kyllä ole sekään. Mutta jotain vielä puuttuu. Ehkä se paranee, kun kuulee uudet biisit livenä.

Repeat

Miksi aina tuntuu siltä, että muitten ihmisten elämä etenee, minun polkee paikoillaan tai oikeastaan kiertää samaa kehää? Tuntuuko muistakin siltä? Vai olenko oikeassa?

Miksi olen valmis tekemään samat virheet uudestaan, vaikka tiedän, mihin se johtaa? Miksi ihastun lähtökohtaisesti mahdottomiin kohteisiin, miksi en niihin, jotka olisivat saatavilla? Onko se sitoutumiskammoa? Enkö haluakaan sellaista kumppania, jonka kanssa voisi oikeasti olla? Valitsenko tiedostamattani vain sellaisia, joitten kanssa ei ole tulevaisuutta?

Take a chance

Rakas päiväkirja,

olen kuullut tuhat kertaa, että elämäni ei muutu ellen itse muuta sitä. Että kotoa ei tule kukaan hakemaan, pitää itse hakea. Että riski monessa asiassa on vain korvien välisessä maailmassa, ei todellisuudessa. Niin onkin, tälläkin hetkellä pohdin asiaa, johon liittyen kukaan ei kuolisi eikä maailma järkkyisi. Paitsi ehkä minun maailmani, mutta kaikille muille asia olisi aivan sama. Silti käytän valtavasti aikaa sen miettimiseen, mitä muut ajattelisivat. Luultavasti turhaan.

Kirjoitin vuonna 2012 riskeistä. Vuosi sitten en uskaltanut ottaa riskiä, koska sopivaa hetkeä ei tuntunut tulevan. Totuus on, että ei ole mitään sopivia hetkiä koskaan. Ajoitus voi osua nappiin sattumalta, mutta jos jää odottelemaan, jää nuolemaan näppejään. Näin kävi minulle. Olisi voinut käydä, vaikka olisin riskin ottanutkin, mutta ehkä peli olisi ollut selvempi, jos olisin rohkeasti lähtenyt pelaamaan enkä jäänyt odottamaan, että minua pyydetään mukaan.

Jos on vain tämä yksi elämä, pitäisi tehdä kaikki täysillä. Pitäisi. Konditionaalissa, kuten minä yleensä asiat ilmaisen. Ehkä pitää tehdä kaikki täysillä. Jätetään vielä ehkä pois. Pitää tehdä kaikki täysillä. Miksi se on niin vaikeaa? Miksi listaan asioita, jotka voisin menettää, sen sijaan, että miettisin, mitä voin saavuttaa? Miksi vuodet ovat tehneet minusta tällaisen? Miksi on vaikea uskoa, että voisin saada joskus jotain hyvääkin?

Kun tämän pään kanssa on elänyt 36 vuotta, niin arvaan, että en ole tätä ratkaisevaa askelta ihan lähiaikoina ottamassa, vaikka kuinka näitä riskejä pohdin. Haluaisin kyllä. Haluan. Mutta.

Kevät

Joutsenet, aurinko, lämmin tuuli, pajunkissat, vihertävät nurmikot, mustarastaiden liverrys... Pitäisi olla innokas ulkoilemaan ja nauttia elämästä täysillä, koska kevät on niin ihanaa.

Anteeks ny. Mua väsyttää kauheesti.

On nuo mainitut asiat silti kivoja, mutta älkää syyllistäkö minua siitä, etten ole pihalla, vaikka aurinko paistaa, vaan jäin sisälle kirjoittamaan tätä. Tykkäsin enemmän syksyisestä ulkoilusta. Aion kyllä kohta mennä vähän lenkille, mutta keväisin kaupungissa on kamala pöly ja vaikea hengittää. Hepalla sama ongelma, se varmaan ymmärtää minua hyvin.

Muuten keväinen keli on mahtavaa. Ravistelin mielestäni pois kipeitä asioita pitkin talvea. En voi taikoa menneisyyttä pois mielestäni kokonaan, mutta tein kuitenkin jotain, mikä helpotti paljon. Ensin suutuin ja loukkaannuin, mutta se oli ehkä se kuuluisa viimein pisara. Voin mennä eteenpäin.

Tästä seurasi hauska tunneryöppy, kun yhtäkkiä oivalsin, että olen vapaa tekemään mitä haluan. Siis tietenkiin olen tiennyt sen koko ajan, mutta nyt vasta tuntuu siltä, että olen päässyt irti jostain köysistä tai kuminauhoista, jotka ennen vain venyivät venymistään. Nyt ne on poikki.

Yllättäin huomaan suorastaan lennähtäneeni tilanteeseen, jossa mietinkin jo aivan muuta. En tiedä, kuinka se oikeastaan tapahtui, mutta se voi olla hyväkin asia. Yhtä aikaa se pelottaa ja houkuttaa. Kai se on tämä kevät, mutta tekisi mieli tehdä tyhmyyksiä ihan koko ajan.

Ystävänpäivä

Eilinen oli taas hyvä muistutus siitä, mitä minun elämästäni puuttuu. Elämä.

Kun ei ole parisuhteessa, voisi ajatella, että on aikaa ystäville ja muutakin tekemistä kuin nyhjätä kotona. Väärin. Minulla on pelkkää aikaa mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun ystävät ovat "omiensa" kanssa. Kaikilla on perhe tai seurustelukumppani tai ovat muuten vaan kaukana.

Mitä tein ystävänpäivän iltana? Katsoin Netflixistä hömppää ja kävin salilla. Yksin.

Liikaa

Parin viime viikon aikana olen kokenut vähän tai enemmänkin takapakkia tunnepuolella. Kohtasin pari "menneisyyden kummitustani", toisen läheltä ja toisen pidemmän ajan takaa. Toista jännitin viikon ja panostin täysillä, että pysyisin järjissäni, toisen tapasin yllättäen ja valmistautumattomana. Kummastakin selvisin hyvin itse tilanteessa, mutta kumpikin jatkaa kummitteluaan mielessäni edelleen, vaikka en haluaisi niitä käsitellä.

Tunteet ovat ärsyttävän hallitsemattomia. Voin piilottaa ne ja hallita käytökseni, mutta tunteet ovat silti olemassa pinnan alla, muurin sisäpuolella. On harhaa kuvitella, että jos en näytä niitä kenellekään, kukaan ei voi satuttaa minua. Näkyvästi ei voikaan mutta suojakuoren alla olen silti rikki. Haluan näyttää siltä, että pärjään ja jaksan, vaikka oikeasti en ehkä aina jaksakaan niin hyvin.

Liikunta kyllä auttaa. Se pitää elämän järjestyksessä ja tuo hyvää mieltä, kun huomaan kehittyväni monessa fyysisessä ominaisuudessa. Hyvä kunto tuo hyvää mieltä ja itsevarmuutta. Mutta silti huomaan ajattelevani, ettei se riitä. En tiedä, mitä voisin olla enemmän, että kelpaisin. Edelleen tunnen tietynlaisen vähättelyn ihmisten puheissa. "Marika on kuitenkin myöhässä", "Oho, Marika on ajoissa paikalla", "Niin, sä voit tehdä noin, mut mä en koskaan..." jne. En välitä muitten puheista tai sanoista yleensä. Koska en suutu, ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että minusta voi kaikkien kuullen laukoa "totuuksia". Mietin usein, että kukaan ei tajua, miksi en ole välittänyt mistään vuosiin.

Nyt välitän. Tai jaksoin välittää koko syksyn. Nyt otin takapakkia. Kaikesta liikunnan tuomasta ilosta ja muista hyvistä hetkistä huolimatta tulen joka ilta yksin kotiin, menen joka yö yksin nukkumaan ja herään aamulla yksin. Se ei muutu.

Luin juuri Dalai Laman viisauden, että itsekeskeisyys on yksinäisyyden tunteen suurin syy. Niinpä kai. Oma vikani siis, että olen tässä tilanteessa. En anna itselleni koskaan anteeksi, itsekeskeisyyttä sekin. Se, että itsepäisesti rakastin ihmistä, jolle en kelvannut sellaisena kuin olin, vei elämästäni vuosia ja mahdollisuuden siihen, mitä halusin. Mennyttä ei voi muuttaa eikä aikaa saa takaisin. Viha on mukanani aina.

Järkyttävintä on huomata, kuinka helposti toistaisin saman kaavan, jos siihen tulisi tilaisuus. Ymmärsin sen vasta äskettäin. Tarkoittaako se sitä, ettei minulla ole itsekunnioitusta yhtään? Vai etten vaan välitä enää?

Eilen oli huonojen fiilisten päivä. Kunnes menin lopulta salille ja pistin kroppani töihin. Kyykyissä pääsin taas 5kg lähemmäs tavoitettani. Se piristi. Loppuillan oloni oli ihan hyvä. Kummallista, kuinka suuri vaikutus fyysisellä ponnistelulla on mieleen. Kunpa aina pystyisin muistamaan sen. Silti yksinäisyys ja suru ovat olemassa. Liikunta voi pitää ne piilossa. Iloisella ihmisellä on paremmat mahdollisuudet muuttaa elämäänsä, joten haluan lakaista kielteiset ja synkät mietteeni maton alle piiloon, kunnes olen tarpeeksi vahva luopumaan niistä.

Sopivaa?

Miksi aina tuntuu siltä, että minun iloni ja tyytyväisyyteni on joltakulta pois? Laitoin parhaan edellisen postauksen kuvista Facebookiin. Moni tykkäsi ja kommentoikin. Mutta kun en ole "oikea" urheilija, niin ei ole mahdollista, että treenaisin oikein tai edes tietäisin, mitä teen. Enkä varsinkaan saisi näyttää itseäni tai idoleitani, pitäisi olla vain nöyrä ja vaatimaton. Ja annas, jos sanon ääneen, että jotain paikkaa kolottaa, niin totta kai se johtuu siitä, että olen tehnyt ihan väärin, en mitenkään voi tehdä oikealla tekniikalla, jos nostan isompia painoja jo nyt. Että kyllä kohta varmasti loukkaan itseni, kun olen niin nopeasti edennyt. Aloittelijahan minä olen.

Vai olenko sittenkään. Olen 36. Aloitin salilla käymisen vuonna 1997. Olen noudattanut erilaisia ohjelmia, käynyt vuosia säännöllisesti salilla, rullaluistelemassa, lenkeillä, uimassa, hiihtämässä. Mutta koska en ole urheilijan näköinen, en varmaan tiedä treenaamisesta mitään. Ainakin liikkeet teen varmasti väärin. Enkä mitenkään voi osata uida/hiihtää/juosta, koska en ole käynyt mitään kursseja niistä lajeista. Eihän nyt kukaan opi lukemalla tai matkimalla mitään.

Mutta suurin vikani on siinä, että en ole ilmeisesti oikeasti innoissani tästä. Tai jos olenkin, se menee kyllä kohta ohi, koska en vaan oikeasti tee mitään kunnolla koskaan. Treenaan siis ihan vääristä syistäkin. Mielenkiintoisin juttu oman elämäni parantamisessa onkin se havainto, että treenaan tietenkin vain siksi, että se ärsyttäisi muita ihmisiä, pilaisi heidän päivänsä. Motivaation lähde nyt ainakin on väärä ja luultavasti en itse edes tiedä, mistä/kenestä tämä treenipakkomielle johtuu.

Mitä jos tiedänkin? Mitä sitten? Olen paljon kovempi kuin näytän. Nyt voin sanoa, että tämä ei lopu. Olen koukussa.

Kell' onni on, sen kätkeköön?

Sorry, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Pitkästä aikaa olen tyytyväinen.

Ei ole sopivaa postailla vähäpukeisia kuvia itsestään tässä elämänvaiheessa. Eikö? Sori. Minähän teen, mitä haluan, oon elänyt jo niin kauan.

Jatka samaan tapaan

Puoli vuotta on nyt kulunut siitä, kun aloitin kuntosalilla käymisen. Viisi kuukautta aktiivista treeniä. Puolen vuoden kunniaksi nappasin uudet kuvat edellisten rinnalle, ja nyt näen selvää kehitystä itsekin. Näen näissä myös paljon muuta kuin pelkän kropan kehityksen - varsinkin tässä ensimmäisessä kuvasarjassa. Olen ylpeä itsestäni ja se näkyy. Niin pitääkin.

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14

22.7.13 - 21.12.13 - 1.2.14