Hetkellisesti unohdin, kuinka vahva olen. Jalat tukevasti maassa, vaikka pää pilvissä. Kivussa on jotain jalostavaa, saan lisää voimaa siitä, kun tajuan, että olenkin lujempaa tekoa kuin uskoinkaan. Paha olo on edelleen mutta hallitsen sitä. Suru ei lähde pois ja olen hyvin onneton, mutta ehkä suurin vahvuuteni on siinä, että analysoin ja käsittelen tunteitani niin kauan, että järki lopulta voittaa. En usko, että rakkaus loppuu koskaan. Ei tällainen hullu rakkaus. En usko, että sitä ymmärtää kukaan, joka ei ole itse kokenut samaa. En usko, että koskaan enää saan elämääni mitään vastaavaa. Se sattuu edelleen niin paljon, etten pysty hengittämään, kun ajattelen sitä. Mutta ei siihen kuole. Kaikki ihanat muistot itkettää, tuntuu niin lopulliselta menetykseltä.
Hulluinta on se, että mietin niin kauan näitä tunteita ja sitä ratkaisevaa askelta. Kun en saanutkaan mahdollisuutta siihen, löin heti kaikki kortit pöytään. Ei ollut mitään menetettävää. Kunpa olisin vaan tehnyt sen jo aiemmin, koska häviö olisi ollut silloin paljon helpompi kestää.
Mutta minähän näköjään kestän mitä vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?