Olen saanut paljon neuvoja ja ohjeita viime päivinä. Valitettavasti olen vaan niin jääräpäinen, etten kuuntele niitä. Yli pääseminen, eteenpäin meneminen. Varmaan joillekuille ovat oikeasti vaihtoehtoja sillä tavalla, että normaalit ihmiset pyrkivät aktiivisesti unohtamaan ja onnistuvatkin siinä. Normaalit ihmiset haluavat mennä eteenpäin. Minähän en halua. Elämä kyllä jatkuu, mutta tätä se nyt sitten on. Rakastan muistoja ja menneitä asioita. Kärsin niistä myös. Mutta luopuisinko näistä tunteista? En ikinä.
On varmaan jopa kiellettyä pitää niistä kiinni. Ei voi mitään. Ei niitä voi kieltää. Elämäni rakkaustarina. Se oli tässä.
Mutta jottei menisi taas nyyhkimiseksi, niin kerron, että toinen ruksi hoidettavien asioitten listaan on nyt laitettu. Kolmas pitäisi järjestää huomenna. Sen jälkeen laitetaan Visat ja vastaavat vinkumaan, jos kaikki muukin osuu kohdalleen eikä tule mitään yllätyksiä. Varasuunnitelmakin on, mutta se ei vaan ihan vastaa sitä, mitä tällä alunperin lähdin tavoittelemaan.
Suunnittelu on toisaalta kivaa, toisaalta ahdistaa ihan hirveästi. Koska halusin tehdä tämän ihan toisella tavalla ja aivan toisenlaisista syistä. Mutta niin ei käynyt, joten teen sen yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?