Kipu

Mun pahin pelkoni toteutui. Se paha uni, jota aina toisinaan oon nähnyt, jota en oo oikein ymmärtänyt, koska se liittyy menneisyyteeni. Enkä ollenkaan tajunnut, että sehän olikin juuri nyt tapahtumassa.

Miksi olen myöhässä, kun tiesin jo pitkään, mitä haluan. Miksi ei auttanut, että sanoin sen. Elämältäni putosi pohja. Ulkoisesti mikään ei ehkä näytä muuttuvan, mutta kaikki mitä olen ajatellut ja mistä olen haaveillut, tuli kerralla pyyhittyä pois. Inhoan sanaa kohtalo, mutta näyttäisi vahvasti siltä, että mun kohtaloni on nyt jäädä ilman kaikkea sitä elämää, mitä olen kaivannut. Ironista on se, että olin juuri päättänyt toimia sen saamiseksi. Eikä se ollut helppo päätös, kun taustalla on vuosia ja vaikeita asioita ja huonoja päätöksiä. Nyt vaan kävi niin, että joku ehti ennen mua. En voi antaa sitä koskaan itselleni anteeksi, että mietin vähän liian pitkään.

No niin tai näin, nuorempi, nätimpi, fiksumpi... Parempaan saanee vaihtaa, joten mun pitäis kai vaan kestää.

Mutta ku en kestä. En oo nukkunu kahteen yöhön ollenkaan, en pysty syömään, itkettää, oksettaa, toimin typerästi ja satutan itseäni vielä enemmän. Sekoan. Hajoan. Pahinta on se, että en voi puhua kenellekään. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää, miltä tuntuu rakastaa jotakuta tällä tavalla 12 vuotta. Epäilemättä vois sanoa, että siihen on kulunut mun parhaat vuoteni. 23-vuotiaasta asti tämä suhde on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän elämäni keskipiste. Välillä yritin unohtaa sen mutta aina se oli kytemässä jossain muka kylmän ulkokuoren alla. On edelleenkin. Nyt se polttaa niin, että tuntuu siltä, että kuolen. Pari päivää sitten olin vielä onnellinen siitä, että tunsin itseni uudelleen rakastuneeksi. Nyt tuntuu, että tukehdun siihen tunteeseen.

Kuinka paljon voinkaan toivoa, että tää olis vain painajainen, josta saisin herätä.