Olin tänään kampaajalla. Olin varannut sen jo 6 viikkoa sitten. Ajattelin ensin, että perun sen, etten kestä istua siellä paikoillani ja jutustella mukavia. Onneksi en perunut. Tuntuihan se pahalta mutta sentään tukkani näyttää nyt hyvältä.
Satunnaiset asiat itkettää. Esimerkiksi viimeisillä matikan tunneilla oppilaitten kanssa oli tarkoitus katsoa leffaa ja laitoin Madagaskar-animaation pyörimään. Ei mennyt viittä sekuntia, kun tajusin, etten pysty itse katsomaan sitä ollenkaan, tai tulee itku. Se kun oli aikanaan yhteinen hyvä juttu, nuo animaatioleffat. Keskityin listailemaan palautettuja kirjoja ja siivoamaan luokan pöytää. En tiedä, millä selviän itkemättä huomisesta, kun pitäisi katsoa se leffa loppuun.
Tulevaisuus näyttää tyhjältä. Ei ole mitään unelmaa tai haavekuvaa, en halua tavoitella mitään. Mietin, että Facebook-tilin voisin sulkea. Ainakaan en halua päivittää sinne mitään tällä hetkellä. Päivitän sitä sitten taas, kun on jotain positiivista sanottavaa. Nyt ei ole.
Olen usein sanonut muille lohdukkeeksi, että me kestämme paljon enemmän kuin uskomme kestävämme. Nyt pitää itse luottaa siihen. Jaksamisen rajalla mennään. Pahempaa voi vielä olla tulossa. Pelkään, että näen tai kuulen tai saan tietää, kuinka mennyt unelmani toteutuu jonkun toisen elämänä. Kuinka sellaisesta voi selviytyä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?