Olen vihainen itselleni monestakin huonosta päätöksestä, mutta harvoin olen kiukkuinen. Yleensä annan asioitten vain järjestyä omaan tahtiinsa. Jonakin päivänä tässä taannoin mietin, että yksinäisyys ja tietynlainen onnettomuus näkyy ihmisissä eri tavalla. Mietin kahta esimerkkiä, joihin olen törmännyt.
Ensimmäinen on välinpitämättömyys. Itse olen tällainen. En stressaa mistään, kun en välitä, annan tekemättömien ja keskeneräisten asioiden unohtua surematta. Teen jos sattuu huvittamaan. Jos ei, niin en pidä kiirettä. Töissä tämä on vähän huono asenne, mutta niin kauan kun kuitenkin hoidan hommani jossain vaiheessa, sen ei pitäisi olla kenenkään muun ongelma.
(En muuten ole ollut aina tällainen. Silloin muinoin joskus viime vuosituhannella, kun olin vielä oikeasti onnellinen, tein aina kaikki tehtävät ja työt ajallaan, jopa etuajassa joskus ihan vaan silkasta tekemisen ja suorittamisen ilosta. Jos löytäisin nyt jotain, jolla tekisin itseni onnelliseksi, olisin varmasti ahkerampi ja parempi ihminen muitakin kohtaan.)
Se toinen esimerkki on apinanraivo. Vähän kärjistettynä tietenkin. Toiset ei-onnelliset ihmiset turvautuvat kiukkuun ja raivoon, jolla pistävät tuulemaan niin, että työt hoituvat vauhdilla ärräpäitä päästellen. Se on muille ihmisille kuluttavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta varmaan niitten raivoajien olo tällaisen purkauksen jälkeen on parempi.
Minä pysyn ikuisesti harmaalla ei-onnellisuuden vyöhykkeellä puolittain, vasemmalla kädellä hoidettujen töitten ja opiskelujen kanssa. En voi iloita mistään suorituksistani, koska en ole kuitenkaan tehnyt parastani. En viitsi antaa itsestäni mitään, koska ei se kuitenkaan tee elämästäni yhtään parempaa. Ei minua kiinnosta olla hyvä työssäni tai menestyä opinnoissani enää. Kenelle mistään onnistumisista kertoisin?
Huomaan, että tämä ajatus on vaarallinen ääneen sanottuna. Onnellisuuteen pitäisi pyrkiä, se korjaisi monta asiaa. Mikä tekisi minut onnelliseksi ja miten sen voisin saavuttaa? Miksi minusta tuntuu, että se juna meni jo?
Projektissani on muuten jo 11551 sanaa. Ehkä olen sen verran lähempänä onnellisuutta kuin ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?