Charles Darwinin syntymäpäivä. Päivän kysymys voisi olla, uskonko evoluutioon vai luomiseen. Vähän laajennettuna, mitä uskon ylipäätään.
Suomenkielen sanat uskonto, uskonnollinen ja uskovainen eivät minun mielestäni tarkoita sanoina niitä asioita, joihin niitä käytetään. Eniten inhoan niistä sanaa uskovainen. Jos määrittelisin oman ajatusmaailmani, sanoisin, että olen uskonnollinen. Mutta en siksi, että minulla olisi tapana harjoittaa uskontoa kovin kirjaimellisesti tai välttämättä mitenkään. Uskonnollinen ei myöskään viittaa siihen, kuinka paljon ja mitä uskon.
Minun korvissani sana uskonnollinen tarkoittaa sitä, että minulla on uskonto. Kuulun Suomen ev.lut. kirkkoon, seurakuntaan, maksan sinne veroa. Mutta uskovainen en ole. Sellaista sanaa en käyttäisi kenestäkään, jota arvostan, koska minusta se kuulostaa halventavalta.
Uskovainen ihminen on taipuvainen uskomaan asioita tuosta vaan, todisteitta, perusteluitta. Minusta uskovainen on selvästi adjektiivi, kuvaileva sana, joka juontaa juurensa sanasta usko ja verbistä uskoa. En ymmärrä, miksi niin monet ihmiset itse ja oma-alotteisesti voivat sanoa olevansa uskovia, uskossa tai uskovaisia. Ja tämä varmaan kertoo aika hyvin sen, kuinka paljon enemmän itse en ole sitä, miten sen sitten järkevästi muotoilisinkaan. Järkevää, järkeenkäypää sanamuotoa minulle ei ehkä tässä yhteydessä olekaan.
En eroa kirkosta, koska se kuuluu minun henkilöhistoriaani ja minun kulttuuriini, ja tieteen, järjen ja logiikan perustelemassa maailmassani se edustaa yhä lohdutusta ja toivoa monella tavalla minullekin. Kaste, häät, hautajaiset, ehtoollinen ovat pyhiä toimituksia, mutta pyhyys ei välttämättä ole minulle sama asia kuin uskovaisiksi itseään kutsuville. Esimerkiksi Jumalan siunauksen toivottaminen on tavallaan kauneinta, mitä toiselle voi sanoa, jos sen sanoo sydämestään. Koska uskovalle ihmiselle Jumalan siunaus on parasta, mitä voi toivoa. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku ateisti voisi kokea sen loukkaavana. Samalla tavalla Jumalaan uskova voisi kokea onnen toivotuksen loukkaavana, koska onnen voisi käsittää sattumaksi, hyväksi tuuriksi, mikä ei ehkä tiukasti ajatellen sopisi Jumalan suunnittelemaan ja luomaan maailmaan.
Raamattua olen lukenut aikanaan paljonkin, mutta kelpuutan elämänohjeikseni sieltä vain ne järkevimmät ja yleismaailmallisimmat, kuten kultaisen säännön. Aiemmin olisin sanonut tähän myös rakkauden kaksoiskäskyn. Nyt joudun pohtimaan, mitä tarkoittaa "rakastaa Jumalaa yli kaiken". Lähimmäistä toki kuin itseäni. Mutta ehkä tuo "yli kaiken" tarkoittaa minulle sitä, että en korota ketään ihmistä yli muiden, ehkä se on jonkinlainen yläraja omalle käsityskyvylleni. Se, mitä en tässä maailmassa ymmärrä, voisi olla minulle jumalallista.
Vaikka oma uskoni olisikin nykyään enemmän epäilyä, en silti voi käsittää, miksi ihmiset suhtautuvat niin kiihkeästi toistensa uskomisiin. Selitän sen mielessäni sillä, että lähes jokaisella ihmisellä on suuri tarve olla oikeassa ja siksi on niin vaikeaa sietää sitä, että toinen perustelee olemassaolonsa eri tavalla eikä suostu muuttamaan kantaansa. Niinpä niin. Kuinka paljon turhia sotia ja kärsimystä uskon takia... Välillä on vaikea nähdä sitä lohduttavaa ja toivoa antavaa puolta, kun loogisesti ajattelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No?