Narsisseja odotellessa

Kai se pääsiäisloma sieltä kohta jo tulee, kuulemma viiden viikon päässä(?) se jo häämöttää. Sillä tästä hiihtolomasta ei voi sanoa mitään muuta hyvää kuin sen, että onneksi tuli ostetuksi tuo uusi telkkari, jossa on langaton netti ja Netflix ja kaikki muut herkut. Olin nimittäin lauantaiaamusta keskiviikkoon kovassa kuumeessa. Sen jälkeen meni ääni ensin kokonaan, kunnes se palautui käheänä Kyra Kyrklund -versiona. Sillä mennään toistaiseksi.

Vähän kuumetta.

Kyseessä on tietenkin kausi-influenssa, jonka sain nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999 joulun. Näin 30+ vuosilla 39 asteen kuume tuntui ehkä kevyesti ilmaistuna kuolettavammalta kuin parikymppisenä hyväkuntoisena tipuna. Toki silloinkin muistan maanneeni koko jouluviikon lähinnä sängyssä. Tämän viikon makasin sohvalla tuijotellen How I Met Your Mother -sarjaa, uutta suosikkiani. Go Barney Stinson, uusi sankarini... Suomen Netflix tarjoaa siitä vain viisi kautta, joten kohta joudun etsimään vaihtoehtoisia katselukanavia netistä, sillä tarkistin jostain, että kyseistä sarjaa olisi jo kahdeksattakin kautta ilmeisesti tehtynä ja 9. kausi tuloillaan.

Otsikkohan liittyy minuun toisellakin tapaa, nimittäin omaan huomionkaipuuseeni. Olen viime aikoina ollut hyvin pettynyt siihen, että vaikka kuinka kirjoittelen omia juttujani Facebookiin, olen mielestäni hauska ja avoin, niin saan enimmäkseen keskustella siellä itsekseni. Mihin kaikki kaverit ovat kadonneet kommentoimasta ja tykkäämästä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta? Veikkaan, että kaverit ovat kokeneet saman, mutta koska heillä on nk. oikea elämä, he eivät ole huomanneet sitä vielä niin selvästi kuin minä.

Itsekin luen päivitykset nykyään enimmäkseen kännykällä eikä sillä jaksa kovin usein kirjoittaa mitään mihinkään, varsinkaan, jos pitäisi naputella enemmän kuin kaksi sanaa. Tykkääminenkään ei aina onnistu, jos satun lukemaan puhelimen omalla sovelluksella enkä varsinaisella fb-sivulla. Yleensä esimerkiksi töissä selaan päivitykset vain läpi, vessassa käydessä, välituntivalvonnan hiljaisena hetkenä tai kävellessäni jostain johonkin. Ei siinä samalla voi mitään kirjoittaa.

Mutta kaikki tuo yhteensä aiheuttaa sen, että koko sosiaalinen elämäni on kuihtunut ihan yksinpuheluksi. Kukaan ei kiinnitä juttuihini mitään huomiota... and IT'S KILLING ME!!! Olen alkanut aktiivisesti lukea Twitteriä ja kirjoittaa juttuja sinne, koska siellä sentään edelleen on keskustelua. Tosin en tunne ketään muita keskustelijoita oikeasti, vaikka useat heistä tiedän kyllä hyvin. Eihän ne minulle kovin usein vastaa, koska olen tämmönen tavis vaan eikä minun mielipiteeni tai kommenttini ole niin kovin kiinnostavia. Mutta keskustelujen lukeminen tuo ne ihmiset lähemmäs ja voin kuvitella, millaista heidän elämänsä on.

Olen välttänyt valittamasta mistään Facebookissa mutta kun viime lauantaiaamuna heräsin järkyttävässä kuumeessa ja tajusin, että loma menee täysin pilalle, kaatui positiivisten päivitysten vaakakuppini nurin ja läväytti esille kaiken turhautumisen ja ärsyyntymisen, mitä olen piilotellut. Mitäpä muuta siitä seurasi kuin sarja negatiivista valitus/itsesääli-oksennusta fb-kamujen nähtäville. Tai niin ajattelin, että joku niitäkin päivityksiä varmaan näkisi ja lukisi. Mutta kommenttien määrästä päätellen juttuni eivät kiinnosta ketään edes silloin, kun ne eivät ole Damonin sanoin rainbows and unicorns. Olen siis tylsä. Mistä toki kertoo myös tämän blogin lukijamäärä (mutta sehän nyt on selvää muutenkin, jos ei edes kavereilleen mainosta, niin todellakaan kukaan ei tätä lue = itsepetos).

Mitä sitten seuraa tästä kaikesta? No ei mitään hyvää ainakaan. Narsismini pääsi nappaamaan minusta niskaotteen ja ottaa päähän ja kirjoitin tämän huomionhakuisen pärräyksen siitä, etten saa tarpeeksi huomiota. Olen elossa vielä, huomatkaa nyt hemmetti joku minutkin. Ja jos huomaatte, niin kiitos paljon, mutta jättäkää sen jälkeen rauhaan, koska oikeasti kyse on vain tästä. Voisin pitää jotain oppitunteja ihmissuhteista, olen selvästi asiantuntija. Ylpeyteni ei myönnä kärsineensä tässä mitään kolausta.